Vuosi vaihtuu

Toivotan vuosi sitten otetujen kuvien ja Charles Chaplinin SMILE
laulun sanojen myötä
Hyvää ja Onnekasta Uutta vuotta kaikille !


Smile

Kun pilvi taivaan peittää,
varjoja maahan heittää
niin valittain, kuljet tietäsi vain.
Hymyn suo silloin pilvet poistaa,
auringon lailla loistaa,
niin onneen arkinenkin tie,
sun vie.

Syömmessä murhe musta,
kaipaat sä lohdutusta
vaan löydä et,
vaikka ain´etsinet.
Hymyillen voit myös
murheen kantaa,
auringon loistaa antaa.
Yön jälkeen loistaa voi
taas aamun koi.

Pallosalama

Sinä kesänä kun jalkani oli kipsissä, näin pallosalaman.
Oli alkuilta, isä ja äiti olivat lypsyhommissa. Makasin tuvassa sängyllä ja kuuntelin seinällä olevaa radiota, kun en jaksanut enää linkata kainalosauvojen kanssa.
Sisällä olivat myös molemmat veljeni.
En muista kuulleeni ukkosenjylyä, mutta yht´äkkiä radiosta tuli ulos jalkapallon kokoinen kirkas pallo, joka alkoi poukkoilla ympäri tuvan seiniä. Mitään ääntä ei kuulunut, eikä se jättänyt jälkiä osumiinsa kohtiin seinissä. Seurasin pallon liikkumista, kaikki kävi hyvin nopeasti ja lopulta se pujahti leivinuunin oven ilma-aukoista savupiippua pitkin ulos,
Pojat istuivat pöydän ääressä eivätkä hekään ehtineet liikahtaakaan salaman liikkeen aikana.
Pallosalaman poistuttua aloimme yhteen ääneen huutaa, että mikä se oli, oliko se pallosalama, näitkö, kuulitko, sattuiko se keneenkään, jäikö seiniin jälkiä, mistä se tuli ja minne se meni????

Pojat säntäsivät navettaan kertomaan äidille ja isälle ja minäkin vääntäydyin sängystä jaloilleni. Harmitti vietävästi etten ehtinyt mukaan kertomaan ja näkemään heidän ilmeitään kuullessaan salamasta.
Jälkeenpäin pohdimme mitä olisimme tehneet, jos salama olisi sytyttänyt tulipalon, tai osunut johonkin meistä lapsista. Minua varsinkin huoletti kun en olisi päässyt juoksemalla karkuun, painavan kipsin takia.
Jompikumpi pojista totesi, että toki olisi ensimmäisenä kantanut minut ulos jos olisi syttynyt tulipalo.
Se oli jännittävä tapahtuma ja siitä puhuttiin pitkään jälkeenkin päin.
Eikä ole toista pallosalamaa kohdalle sattunut, eikä varmaan satukkaan.

Antti Fantti Elefantti

Oli maanantai 21.5.1963.
Olin ollut koulussa ja iltapäivällä ei ollut mitään tekemistä. Otin äidin pyörän ja lähdin ajelemaan kylätietä pitkin, ilman sen kummempaa määränpäätä. Kylän laidalla, viimeisen talon jälkeen loivassa alamäessä päätin kääntyä takaisin kotiinpäin ja käänsin samassa pyörän keskelle tietä.

Seuraava muistikuvani on kun istuin tien laidassa, pyörä oli ojassa kuin se olisi sinne nätisti laitettu ja alamäkeä jarrutti vaaleanruskea auto perävalot punaisena. Auto pysähtyi ja sieltä tuli juosten neljä miestä jotka kyselivät sattuiko minuun, koskeeko johonkin? Ei minua koske mihinkään, vastasin enkä oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.Yksi miehistä otti kainaloistani ja koetti nostaa minut seisomaan, mutta jostain syystä jalkani eivät vain osanneet seistä. Ne olivat kuin makaronia.
Miehet hosuivat ja kyselivät onko jossain talossa puhelin tai auto ja vastasin auliisti että tuossa reunimmaisessa talossa asuu kauppias Liukkonen, niillä on auto. Joku miehistä juoksi sinne ja kohta Liukkosen auto tulikin ja minut nostettiin siihen.
Minusta kaikki oli kamalan jännää.

Autoa taisi ajaa Liukkosen rouva ja ensin mentiin meille kotiin kertomaan mitä oli tapahtunut ja hakemaan joku mukaan sairaalaan.
Äiti oli jossain navetanpesuhommissa ja hänellä oli päällään risaisimmat vaatteet mitä talosta löytyi, eikä hän nyt ehtisi pesytyä ja vaihtaa vaatteita. Niinpä hän sanoi vanhimmalle sisarelleni että lähtee minua viemään sairaalaan ja niin tehtiin. Olin oikein iloinen, naureskelin ja sanoin ettei minulla ole mitään hätää, ei koske mihinkään eikä tarvitse huolestua.

Sairaalassa minut vietiin johonkin huoneeseen ja kasvoilleni laitettiin sellainen koppa ja hetken päästä näin vain mustan taivaan täynnä tuhansittain monenvärisiä tähtiä. (Siihen aikaan taidettiin nukuttaa etterillä)
Herättyäni minulla oli vasemmassa jalassa kipsi, joka ulottui reiden yläosasta varpaisiin asti. Minulle kerrottiin että molemmat sääriluut ovat menneet poikki ja siksi pitää olla kipsi. En tiennyt mitkä jalan luista on sääriluita, mutta ymmärsin että jalka on poikki.
En yhtään muista oliko sisar silloin herättyäni enää sairaalassa, mutta saattoi ollakin tai sitten heille oli kerrottu aikaisemmin, että minulla on jalka poikki ja nyt kipsataan. Uskoisin hänen menneen kotiin Liukkosen autossa, koska meille kotiin kaupungista oli kuitenkin 6km.

Minut vietiin sängyllä lastenosastolle huoneeseen joka oli n. 60m2 kokoinen ja jossa oli vuoteita ympäri huonetta. Oviseinän puolella 3, vastakkaisella seinustalla 6 tai 7 ja ikkunaseinää vastapäätä 3-4.
Melkein jokaisessa vuoteessa oli lapsi. Lapset olivat eri ikäisiä ja heillä oli mitä erilaisimpia sairauksia tai heille oli sattunut tapaturma, kuten minulle.
Minä sain paikan pitkältä seinältä, vastapäätä ovea.
Ensimmäisestä vuorokaudesta en muista muuta, kuin että vasta silloin yöllä tuli kipu ja jalkaani koski kamalasti, lisäksi yöllä joku lapsista itki kovasti ja valvotti meitä muita.

Seuraavana päivänä tutustuin joihinkin huoneen lapsista. Vastapäätä oli minua hiukan vanhempi tyttö, jolla oli luumätä jalassa. Hän oli ollut siellä jo kuukausia ja tytöllä oli käytössään rahaa, jota hän antoi hoitajille ja he kävivät ostamassa sillä tytölle hänen tilaamiaan herkkuja.
Vieressäni makasi n.6v poika jolla oli kokonaan kipsattu lantio ja toinen jalka, eikä hänellä ollut housuja. Pojalla oli vuoteessan kaarikehikko, jottei peitto olisi painanut häntä.
Yhdessä vuoteessa oli 4 vuotias poika, hyvin itkuinen ja söi tuttia. Muistan hänet hyvin, koska yksi hoitajista kiusasi poikaa ja ilkkui kuinka NOIN ISO poika syö tuttia. Kaikki huoneen lapset inhosivat hoitajaa ja koitimme kaikki lohduttaa poikaa aina kun hoitaja oli häntä kiusannut. Tämä samainen hoitaja lellitti luumätätyttöä ja kävikin usein hoitamassa herkkuostot. Siitä huolimatta myös tämä tyttö inhosi hänen tapaansa kiusata pientä poikaa.
Alkupäivinä viereiseen petiin tuotiin tyttö, joka oli pudonnut aidan päälle ja ennenkuin verho ehdittiin vetää eteen, näin kuinka hänen haaroissaan oli paljon verta.
Sisätautipotilaiden sängyn päässä oli punainen rusetti ja heidän lääkärinsä oli tohtori Apajalahti, joka tuntui olevan iso herra, ainakin hoitajien mielestä.

Kolmantena aamuna herättyäni kaikki lapset sanoivat että minulla on ihan musta naama. Koetin käsillä kasvojani, enkä tuntenut mitään erikoista. Hoitajat tulivat katsomaan mitä meteliä huoneessa pidettiin ja minut nähtyään lähtivät hakemaan lääkäriä.
Sen jälkeen kävin röntgenkuvassa ja tuomiona oli; kallonmurtuma. Kasvoilleni oli valunut nk. kuollutta verta pään murtumakohdan verisuonista.
Se tarkoitti sitä, että minulta poistettiin tyyny, enkä saisi nostaa päätäni kuukauteen sängystä enkä purra mitään.
Minua syötettiin kuin pikkulasta ja jopa banaani mössättiin ennen suuhun laittamista.
Oli vaikeaa olla koko ajan pää patjassa, kun silloin ei nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Nostelin päätäni aluksi, kunnes kerran kaikki pyöri päässäni kuten karuselli ja siitä tuli niin paha olo, että katsoin parhaaksi totella hoitajia.
Koska osa meistä ei päässyt liikkumaan, eikä ollut mitään tekemistä kuvittelimme ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia tarinoita ja satuja. Se joka saattoi kävellä kertoi meille muille mitä ikkunasta näkyi.

Kipsi kutitti jalkaani ja kerran sain jostain pitkän viivottimen jolla antaumuksella raavin jalkaani reidestä kipsin yläosan aukosta. Raapimisesta tuli iso kasa kuollutta ihoa, jonka koetin vaivihkaa työntää sängyn alle. Sain siitä siivoojalta ankaria moitteita, kun olin sotkenut tahallani lattiaa.

Hoitajia piti kutsua Tädiksi. Sängystä ei saanut juurikaan poistua, eikä varsinkaan huoneesta. Jos jotain tarvitsi, niin piti huutaa "Täti". Joutavia ei saanut huutaa, vaan piti olla hyvä syy kuten vessahätä tms.
Yhden tädin nimi oli Irma, joten huusimmekin "Irma-täti" ja hän tuli kysymään mitä asiaa? Tädit eivät seurustelleet lasten kanssa, he vain syöttivät, veivät vessaan ja lääkitsivät meitä.
Jos Tädit olivat syömässä tai kahvilla heitä kustuessamme, niin saimme kuulla vihaisen äänensävyn kera moitteita moisesta typeryydestä.

Vieraat eivät saaneet tulla sängyn viereen, vaan he saivat katsoa vain ovelta. Kerran vanhin sisareni tuli katsomaan minua ja hän oli tuonut lehtiä luettavakseni. Hän koetti heittää lehdet luokseni, mutta eiväthän ne lentäneet kuin pari metriä. Sisko vilkuili nopeasti ympärilleen ja juoksi, napasi lehdet ja toi ne minulle ja halasi itkien palaten kiireesti takaisin ovelle.
En ymmärtänyt silloin kuten en nytkään, miksi omaisia ei päästetty lasten lähelle.

Vieraita ei käynyt kovin usein. Osa lapsista oli maakunnista 50-100km päästä, eikä silloin ollut julkisia- tai omia kulkuvälineitä kovin tiheästi. Osa lapsista unohti kotiväkensä ja kun he pääsivät sairaalasta niin he vierastivat omia vanhempiaan. Sekin luumätää sairastava tyttö jännitti mielettömästi kun sai tietää pääsevänsä kotiin. Sairaala oli ollut hänen kotinsa kuukausia eikä perhe päässyt useinkaan häntä tervehtimään. Muistan kuinka vakava hän oli kun äiti ja isä
tulivat häntä hakemaan.

En muista äidin tai isän vierailuja, mutta opettajan käynnin muistan. Hän tuli käymään kesäkuussa ja pelokkaana kysyin pääsinkö luokaltani? Hän nauroi ja sanoi hyvin päässeeni, kertoi terveisiä luokkatovereiltani ja antoi minulle lahjaksi kirjan "Antti Fantti Elefantti". Minusta se oli hieno ja ihana kirja. Se kuului Tammen kultainen kirja-sarjaan. Kansikuvassa oli pieni nosunpoika vedessä selällään ja siltä näkyi veden pinnalle pyöreä massu, jalat ja pää.
Kirja oli aarre vuosia. Se oli ensimmäinen kirja minkä olen saanut lahjaksi.

Olin sairaalassa kuukauden ja pääsin pois kesäkuussa. Kipsiä jouduin edelleen käyttämään ja isä teki minulle kainalosauvat puusta, että pääsin kulkemaan. Kun tulin kotiin oli täysi kesä. Mennessäni sairaalaan puut olivat vasta hiirenkorvalla ja palatessani kaikki oli vihreää ja kukat kukkivat.

Löysin isän tekemän hakemuksen vakuutusyhtiöön tapaturman aiheuttamista kuluista, jossa sanotaan että olen ollut sairaalassa 21.5.-20.6. ja 13.-17.7. (kipsin poiston takia)
sairaalakulut 36 x6mk = 216mk
poliklinikka ja lääkärintodistusmaksu 13,72mk
polkupyörän korjauskulut 30mk
eli yhteensä 267,72mk

Myös lehdessä oli pieni juttu asiasta, jonka tähän kopioin.

TYTTÖ PYÖRÄILI
AUTON ETEEN

Polkupyörällä ajanut tyttönen
joutui auton eteen ja loukkaantui.
Hänet toimitettiin K:n yleiseen
sairaalaan hoidettavaksi.
Noin klo 17 tienoissa ajoi
muuan Anglia-merkkinen henkilö-
auto kaupungista Kuluntalahden
vanhaa tietä. Auton edessä
samansuuntaisesti ajoi polkupyörällä
J.L:n 8-vuotias tytär, joka yht´äkkiä
kääntyi keskemmälle tietä, joutui
auton tönäisemäksi ja paiskautui
tielle. Hänet toimitettiin K:n yleiseen
sairaalaan. Samamme tiedon mukaan
häneltä ovat katkenneet vasemman
jalan molemmat sääriluut.
Hän jäi sairaalaan hoidettavaksi.

Joulupäivä

On Joulupäivä, toinen nimipäivätön päivä vuodessa.
Jouluaatto meni mukavasti eikä Pikkulikkakaan pelännyt Pukkia, ainakaan paljon :o)
Lapsonen sai runsain mitoin leluja ja nukkumaan mennessä sanoi ottavansa unileluksi lainaan Joulupukin Tiikerin, johon äitinsä huomautti että kyllä Tiikeri on ihan sinun ikiomasi. Sen ymmärrettyään Tiikeri pysyi visusti tytön kainalossa ja sai kuulla kuiskauksia; minun ikioma.

Sain lahjaksi toivomani Mamma mia DVD:n ja Mies sai uuden Indiana Jones leffan. Molemmat katsottiin illalla ja juotiin hiukan viiniä, naposteltiin hedelmiä ja karkkia.

Tänään Joulupäivänä käytiin läheisessä puistossa jossa minäkin sain rimpuilla verkoissa, laskea mäkeä uudella kelkalla ja vetää siinä tyttöjä pitkin raittia.
Ihana ilma ulkoiluun. Huomasin myös että ladut oli ajettu koneella, joten saattapi olla että tänään vielä käyn hiihtämässä lenkin.

Tai sitten en.

Joulu

Jouluaatto.
Uunissa tuoksuu kinkku, rosollitarpeet valmiina, kuusi koristeltu, kynttilät palavat kuusessa ja pöydillä. Kohta tulee televisiosta Lumiukko.
Joulu voi tulla.

Hyvää ja leppoisaa Joulua sekä kaikkea hyvää vuodelle 2009

Lunta

Tänään kävellessäni töistä kotiin oli pakko ottaa kännykällä kuvia lumisesta kadusta.
Kaikki näytti niin kauniilta ja lumi vaimensi liikenteen äänetkin lähitieltä.



Joulutunnelmaa iltapäivän sinisessä hetkessä

Joululauluja

Kävin kirkossa eilen laulamassa kauneimpia joululauluja. Se oli viimenen laulatus tälle joululle ja kirkko olikin sitten laitojaan myöten täynnä. Paikalla oli 1200 ihmistä kun kirkossa on paikkoja 810, näin kertoi kuuluttajatäti. Väkeä istui alttarin edessä portailla ja seisoskeli seinien vieressä.
Olin siellä tyttäreni ja Pikkulikan, sekä miehen äidin, kahden sisaren ja yhden sisarentyttären kanssa. Tämä on jo tullut perinteeksi miehen suvun naisten kanssa käydä yhdessä tässä tilaisuudessa. Samaan penkkiin ei mahduttu, kun me lähinnä asuvat tultiin myöhemmin ja penkki oli jo täynnä, vaan päästiin ihan viereen istumaan.

Meidän takana istui tuttu nainen miehensä kanssa. Mies oli iso, parrakas ja komeaääninen. Pikkulikka katseli taaksepäin penkistä ja ihmetteli isolla äänellä laulavaa miestä, mutta hetken katsottuaan kiinnostus lopahti, kun koko ajan sama ääni sieltä korviin kantautui.
Kirkossa oli paljon lapsia ja kaksi pientä tyttöä juoksivat pitkin käytävää edestakaisin. Muutaman kerran he vilkuilivat isoäänistä laulajamiestä juostessaan, kunnes lapsen tavoin suorasukaisesti pysähtyivät häpeämättömästi tuijottamaan miestä.
Minulla ainakin meni laulu ihan sekaisin kun nauratti vietävästi ja naurunpyrskettä kuului niin takaa kuin sivuiltakin.

Kirkossa oli mukava ja leppoisa tunnelma. Urut soivat kauniisti ja ehdittiin laulaa monta laulua. Juontaja kertoi kuinka edellisellä kerralla laulujen loputtua joku topakka pikkutyttö oli todennut: no nyt ne on mielessä koko yön.
Pitänee allekirjoittaa tytön sanat. Minäkin lauloin mielessäni yöllä valvoessani "Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu...."

Kävin Kuusamossa

Lähdimme miehen kanssa viikonlopun viettoon Kuusamoon. Saimme joululahjaksi viime jouluna lahjakortin Kuusamon Tropiikkiin ja viime tipassa nyt käytimme sen.
Perjantaina lähdettiin iltapäivällä ja tänään sunnuntaina palasimme kotiin.


Menomatka oli kamalan pitkä ja pimeä. On väsyttävää ajaa pimeää tietä pitkin ja vahdata tienvarsia josko poroja olisi tullut tielle. Heti Hyrynsalmen jälkeen vastaantuleva taksi vilkutti varoitusvaloja, että kannattaa hidastaa, porovaara. Olihan siellä 6-7 sarvipäätä tienreunassa tepastelemassa. Sivuutimme ne sujuvasti.

Perjantaina illalla ei jaksanut muuta kuin käydä kylpylässä likoamassa ja mennä hyvissä ajoin nukkumaan. Naapurihuoneissa ei sen sijaan nukuttu. Siellä juhlittiin aamuun asti, mutta en välittänyt äänistä, sen kun käänsin kylkeä.

Lauantaina kävimme hiihtämässä eka kertää tälle talvelle. Ihana latu, niin vaihtelevamaastoinen ja hyväkuntoinen. Kunpa meilläkin olisi jo niin paljon lunta, että voisi pertsikkaa hiihtää ilman puolukanvarpuja ladulla.

Kävimme myös Kuusamon kauppoja tsekkaamassa ja pitihän sitä Rukallakin käydä ajelemassa. Siellä on sellainen turistipyydys, ettei mitään rajaa.

Rinnekeskukseen on tehty maanalainen parkkipaikka ja lisää hotelleja rakennetaan vinhaa vauhtia.
Siellä oli todella kaunista. Puut olivat kuin joulukortista. Ei kai ne sentään niillä lumitykeillä ympäristöäkin lumeta......
Tuli Jouluntuntua kun metsää ja puita katseli.


Hotellilla harrastimme illalla keilailua. Voi miten sitä on surkea siinä(kin) lajissa. Miten se pallo VOI mennä ränniin, kun ihan selvästi ohjasin siihen noin keskikohtaan? En ymmärrä?
95 taisi olla paras 10-sarjan tulos.

Kävin vielä myöhemmin kylpylässä saunomassa ja uimassa.Mies ei välittänyt tulla. Laskin liukumäkeäkin penskojen seassa ja kylmäaltaassa kävin kokeilemassa miltä tuntuu +12ºC vesi.
KYLMÄLTÄ tuntui.

Hyvien ja pitkien yöunien ja aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kotia päin.
Mukava ja rentouttava viikonloppu.
Voisi mennä useamminkin käymään.

Mikä on normaalia?

Tänään töissä piti taas säätää sijaisuuksia kun porukkaa on sairaslomalla, kuka pitkällä ja kuka lyhyemmällä. Yksi työntekijä kysyi milloin päästään normaaliin rytmiin?
Normaaliin?
Tämähän on normaalia tänä päivänä. Kun joku sairastuu, niin sijaisia ei heti oteta, vaan koetetaan selvitä päivä tai pari sillä väellä joka töissä on.
Ne jotka ovat töissä väsyvät ja ärtyvät ja sairaslomalla olevat tuntevat huonoa omaatuntoa !
Työ on välillä sellaista hulabaloota ettei mitään rajaa. Omia voimavaroja koetellaan päivittäin ja nimenomaan henkisiä voimavaroja. Eihän fyysinen työ niin voimille käy, mutta henkilöstöasiat senkin edestä ja ne jumalattomasti lisääntyneet web-lomakkeet.
Mitenkähän meidän käy jos tietojärjestelmä romahtaa, kun lähes kaikki liikelaitoksen ja yksiköiden päivittäisetkin asiat ovat sähköisessä muodossa?

Mites käy jos oma pää romahtaa? Jos ei uskokaan itseensä ja siihen että osaa ja taitaa, että on hyvä siinä mitä tekee ja että se riittää? Ja jos se riittää itselle niin riittääkö se muille?
Miten jaksaa motivoida ja kehittää työyhteisöä?

Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.

Lapsuuden leikkejä ja kiusantekoa

Meitä lapsia oli viisi. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa, vanhimman ja nuorimman välinen ikäero 10 vuotta. Olen nuorin, minusta seuraavaksi oli kaksi vuotta vanhempi veli E, lisäksi veli M, sisar L ja vanhin sisar A ja nyt jo edesmennyt.

Koska olin nuorin, niin minua pidettiin lellilapsena ja varsinkin veljet nimittelivät kaikenlaisilla nimillä kuten pentu ja nappula sekä niistä johdettuja lempinimiä joita varsinkin veli E minusta vieläkin käyttää.
Nuorempien sisarusten kanssa leikittiin yhdessä naapurilasten kanssa pihapelejä kuten kymmenen tikkua laudalla, tervapataa ja muita vastaavia. Talvisin luisteltiin ja pelattiin jääkiekkoa pihaan jäädytetyllä pienellä jääpläntillä, leikittiin lumisotaa ja rakennettiin huikeita lumiluolia pihan suuriin kinoksiin.

Veljeni E teki minulle kaikenlaista jäynää. Kerran hän ja naapurin poika laskivat tallin ylisiltä alas vanhoilla lastenvaunuilla. Minä katselin vierestä kun veli houkutteli minuakin laskemaan mäkeä. Sanoin etten mene yksin, kun voin pudota kivikkoreunalta alas. Siihen veli vastasi että tule vaan rohkeasti, minä pidän koko ajan kiinni niin ettei vaunu voi kääntyä sivulle, vaan menee suoraan. Aikansa uskoteltuaan menin kyytiin jolloin tuo riivattu työnsi vaunut liikkeelle ja niin sitä mentiin hurukyytiä rämisevissä vaunuissa ja takaa kuului velipojan röhönauru. Onneksi vaunut menivät suoraan, eikä mitään sattunut, mutta olin minä vihainen ja E vain hekotteli naapurinpojan kanssa tyytyväisenä. Taas meikää jymäytettiin!

Sain kerran myös kostettua. Keskellä peltoa oli pieni n. 50cm matala "lampi", siis tosi pieni, ehkä 5x3m. Se oli pensaiden reunustaman syvennyksen pohjalla ja ihana leikkipaikka. Lammessa oli toisella reunalla kivi, jossa oli teräväreunainen v-muotoinen lovi joka leikissä oli aina satama. Kannoin sinne aina nuket ja leikin kuningatarleikkejä ja kuvittelin kuinka satamasta matkustettiin kaukaisiin maihin suuren meren kautta. Kun lampi oli niin matala, niin sen veri sameentui heti jos siinä käveli tai kepillä vettä hämmensi, eikä sitä silloin voinut kuvitella mereksi.
Kerran siis leikin kaikessa rauhassa prinsessaleikkejäni, kun veli E tuli paikalle. Hän alkoi kepillä hämmentämään vettä ja kielsin sanoen veden menevän sotkuiseksi ja pilaavan leikin. Siitäkös hän innostui ja "satamakivellä" seisten alkoi oikein hämmentämään vettä. Nousin hänen taakseen rinteelle ja katsoin itku kurkussa kun kaikki meni taas pilalle.
Yht´äkkiä tuli ajatus ja teko pettymyksen ja raivon säestämänä. Menin veljen taakse ja työnsin täysillä häntä selästä. Vaikka olin niin pienikokoinen sain hänet horjahtamaan ja mätkähtämään taysin vatsalleen lammikkoon. Yllätysmomentilla lienee ollut osuutta asiaan, hän ei voinut kuvitellakaan että yrittäisin moista.
Nousin kiireesti pellolle ja lähdin juoksemaan kotiin päin. Vilkaisin taakseni odottaen veljen juoksevan perässä ja antavan minulle selkäsaunan.
Ketään ei näkynyt, joten pysähdyin. Kohta veljeni tuli ylös lammelta, kädet levällään, ravassa ja vettä valuen. Hän lähti hölkkäämään kotia kohti ja kuulin kuinka hän surkeana huusi ääääääiiitiiiiiiiiiiiiiiiiiii.
Menin hänen edellään turvallisen välimatkan päässä, vaikka veli ei surkeudessaan minua mitenkään uhannutkaan. Vieläkin muistan sen tyytyväisyyden jotan tunsin saadessani edes kerran vastata samalla mitalla.

Yleisesti ottaen ei kiusaamisia ollut kuin satunnaisesti. Meitä oli niin monta ja kaikki valvoivat toisiaan, aina löytyi puolustaja jos joku koetti kiusata. Minä nuorimpana koetin saada parhaita etuja, mutta sisarukset palauttivat pennun ruotuun hyvin nopeasti.
Kasvatimme toinen toisiamme ja meita kasvatettiin auttamaan aina kun toinen apua tarvitsi.
Tajusin sen kouluikäisenä, kun oli likkakaverin kotona ja hän pyysi sisartaan laittamaan oven kiinni. Sisar sanoi että laita ite. Muistan miten se tuntui oudolta. Jos meillä joku pyysi moista, niin tottakai ovi laitettiin kiinni, olisi ollut huonoa käytöstä olla auttamatta ja varsinkin sanoa noin kuten ystäväni sisar vastasi. Likkakaveria moinen vastaus ei tuntunut häiritsevän.

Samaisen veli E:n kanssa kuljimme paljon metsässä. Hän kiipesi mäntyihin harakanpesiä katsomaan ja näytti sieltä korkeslta minulle millaisia olivat harakan munat. En minä niitä ikinä nähnyt niin korkealta, mutta huutelin silti että hienoja ovat. Hän piti aina minusta huolta etten eksynyt ja näytti kaikenlaista mitä metsässä oli. Hän kulki paljon metsässä yksinkin ja tunsi lähitienoon metsiköt kuin omat taskunsa.
Joskus aikuisena olimme marjassa yhtäaikaa. Keräsin kaikessa rauhassa puolukoita, kun kuulin veljen huuutavan minua lapsuuteni lempinimellä. Hän varmisti silloinkin etten vain ole eksynyt.

Joulukuun 6.

Koulun seinälle olen laittanut joulukalenterin, josta päivittäin häviää yksi numerotonttu ja tilalle tulee jolulukortti.
Itsenäisyyspäivän tonttu on muista poiketen sinisellä kartongilla ja sen myötä toivotan kaikille Hyvää Itsenäisyyspäivää !

Tapahtui koulun ruokasalissa

Oppilas, tyttö, tulee hakemaan linjastosta lisää leipää ruokaveitsi kädessä. Kysyn aiotko ottaa leipärasvaa tuolla omalla veitselläsi, vaikka tarjolla on voiveitset? Aion, hän vastaa. Kysyn oletko syönyt sillä ja laittanut kenties veitsen suuhusi? Itseasiassa olen, vastaa tyttö. Oletko ajatellut, että siirrät oman suusi pöpöjä margariinirasiaan. Niin, hän vastaa, mutta minä pyyhin sen paperiin. Mutta olet käyttänyt sitä suussasi? Olen, hän vastaa rauhallisesti.

Poika seisoo maitoautomaatin edessä ja juo lasin maitoa, ottaa uuden lasin ja juo sen ja vielä yhden jonka vie pöytään. Hetken päästä hän tekee saman asian. Kolmannella kerralla menen ja kysyn mitä sinä oikein touhuat? Poika vastaa silmät vettä valuen no kun tuossa on noita tulisia jalopenoja ja me kilpaillaan kuka saattaa syödä niitä eniten. Minä olen syönyt jo 27.

Maahanmuuttajalapset ihmettelivät pinaattilettuja ja kysyivät opettajalta mitä tämä ruoka on. Opettaja kertoo mistä raaka-aineista pinaattiletut on valmistettu. Lapset ovat vähän aikaa hiljaa kunnes yksi sanoo, me luultiin että ollaan syöty sammakkoa.

Oli laskiaistiistai ja jälkkärinä oli laskiaispullia. Hirveä vahtiminen pullalautasen edessä ettei ihan ryöstömenttaliteetilla herkut häviä ja kaikille riittäisi. Monta yrittäjää kokeilee hakea vaivihkaa lisää ja palaa pettyneenä takaisin. Yksi poika tulee hakemaan pullaa ja vannoo ettei ole saanut vielä yhtään pullaa, kunniasanalla! Vastasin, että ennenkuin mitään vannot, niin nuolaise nyt edes tuo kermavaahto suupielestäsi.

Joulu

Yritin muistella millaista lapsuuteni joulut olivat ja miten joulunaikaa vietettiin.
Joulunodotuksesta muistan yhden leikin tai oikeammin pelin. Siihen tarvittiin sanomalehti ja lapsia.
Sanomalehti laitettiin lattialle ja me mukulat sen ympärille. Yksi lapsista, yleensä veljeni M oli lehden sivujen kääntäjä. Eli kun M läväytti ensimmäisen aukean esille se, joka ekana huomasi joulumainoksen kiljaisi "JOULU" ja sai pisteen.
Eniten pisteitä saanut voitti.
M koetti kääntää sivua hitaasti ja kurkkia itse ensin, mutta äänekäs ja kärkäs lapsilauma puuttui oitis moiseen vilunkiin.
Ei niitä mainoksia ollut kovinkaan paljon, ehkä yksi aukeamallaan tai joka toisella. Hyvin siinä aika kului ja hirveä meteli ja intto siitä kuka ensimmäisenä ehti huutaa JOULUN. Äitee välillä komensi olemaan hiljempaa, mutta turhaan.

Joulukuusta en koskaan käynyt hakemassa. Isä sen toi ja kuusi oli iso, kattoon asti.
Oikeat kynttilät laitettiin ja kai siinä jotain pallojakin lie ollut. Ei ole muista koristeista muistikuvaa.
Jouluaatosta muistan että se oli pitkä ja että meillä oli aina kamalan kuuma.
Aattoaamuna isä kantoi isoja puita sisään ja laittoi leivinuuniin tulet. Uunissa paistettiin ensimmäiseksi karjalanpiirakat ja myöhemmin laatikot sekä karjalanpaisti. Uuni oli kuuma koko päivän ja illankin, kuumentaen tuvan lämpötilan sietämättömän kumaksi. Liekö kinkku paistettu aiemmin?
Äidillä oli kamala kiire koko ajan niiden ruokien kanssa ja minulla ei ollut mitään tekemistä.
Ihan tylsää.
Saunassa käytiin iltapäivällä ja sen jälkeen juotiin kahvit. Ruuat valmisteltiin siten, että syötiin vasta iltalypsyn jälkeen. Siihen tuntui kuluvan aikaa iäisyys. Nälkäkin ehti tulla moneen otteeseen vaikka aamupäivällä saatiinkiin lämpimäispiirakoita.

Ruokana oli ihan perinteiset jouluruuat kinkku, karjalanpaisti, lanttu-ja porkkanalaatikko ja taisi olla imelletty perunalaatikkokin, vai tulikohan se vasta myöhemmin. Perunoita, rosollia ja silliä. Minusta silli oli pahaa. Se oli tynnyrisilliä.
Jos oli jälkiruokaa niin se oli sekahedelmäkiisseliä.
Ruuan jälkeen tiskattiin se kamalan iso tiski ja siinäkin meni taas aikaa.
Jossain vaiheessa isä vääntäytyi ulos ja joulupukkikin saapui harmaine turkkeineen, partoineen ja huopatossuineen. Lahjoja ei ollut runsaasti, mutta kaikille oli jotain ja ilolla ne paketit otettiin vastaan.
Kun kaikki lahjat oli avattu, niin sitten keitettiin kahvit ja syötiin torttuja. Nykyänkin lahjojen jaon jälkeen tulee se sama tunne haluta kahvia, vaikkei jaksaisi yhtään mitään suuhunsa laittaa niin silti.

Yhden tunnelman muistan. Oli Joulupäivän aamu, kuusessa paloivat kynttilät ja puun takana oli kolo jossa istuin leikkimässä uudella nukella. Radio oli auki ja sieltä kuului joululauluja. Vain äiti ja minä olimme valveilla. Äiti puuhaili omiaan ja minä myös. Muistan kynttilän valon, äidin liikkumisen tuvassa, radion rauhoittavan äänen. Silloin tunsin Joulun.

Maito

Navettarakennus sisälsi karjasuojan lisäksi liiterin jossa oli puita, pyörät, sukset ja kaikkea roinaa sekä kesäisin jäälohkareita sahanpurun sisällä maidon jäähdytystä varten, navetan ylisen jossa säilytettiin kuivaheinää, karjakeittiön, saunan ja tallin. Navetan takana oli lantala ja ulkohuussi.
Karjasuojassa oli muistaakseni 6 partta lehmille, 3 karsinaa vasikoille ja sialle sekä talli jossa oli hevonen.

Lehmät lypsettiin käsin ja lypsetty maito valutettiin tonkkiin maitosiivilän kautta. Täysi maitotonkka laitettiin navetan eteisessä oleviin kylmällä vedellä ja jäillä jäähdytettyihin neliskanttisiin syvennyksiin odottamaan aamua ja vientiä maitolaiturille. Meijeriauto kiersi kyliä ja haki tonkat kyytiinsä palauttaen samalla tyhjät tonkat. Maitotonkat olivat 40-50 litraisia ja ne oli numeroitu tunnisteeksi maitotiliä varten.
Maidon hinta määräytyi rasvaprosentin mukaan. Mitä rasvaisempi maito, sitä parempi tili. Maidon rasvaisuutta seurattiin maatiloilla kiertävän tarkkailukarjakon toimesta. Hänellä oli mukanaan lapsen silmin katsoen ihmeellisiä pieniä lasipulloja, pipettejä, kemikaaleja ja "mylly". Maitoa laitettiin mittapulloihin ja niihin lisättiin rikkihappoa sekä amyylialkoholia. Sen jälkeen pullot laitettiin ympyränmuotoiseen laitteeseen kannen alle ja sitä pyöritettiin kammella. Pyörimisnopeus oli yli 1000krs minuutissa.
Muistan aina kuinka kiinnostavaa oli seurata hänen työtään ja kuinka lapsia aina varoitettiin koskemasta vaarallisiin rikkihappo ja alkoholipulloihin. Se mylly oli myös vinha laite ja se piti mukavaa ääntä pyöriessään.

Meijeriauto toi myös tyhjien tonkkien mukana taloon tilattuja tuotteita kuten juustoa, piimää ja rahkaa. Ne tietysti vähennettiin suoraan maitotilistä. Juusto oli Edamia ja ihanan pehmeää ja tuoretta. Rahkaa tilattiin harvoin, kun äiti ei oikein osannut sitä käyttää mihinkään(tai ainakin luulen niin)
Viiliä äiti teki itse. Maitoa laitettiin kuppeihin ja jätettiin ikkunalle "viiliytymään"vuorokaudeksi. Valmis ihanan samettisen rasvakerroksen pinnalleen saanut viili laitettiin kylmään odottamaan syömistä. Viiliä söi vain äiti ja minä, samoin kuin piimää. Muille ne eivät kelvanneet silloin eikä taida kelvata sisaruksille vieläkään.
Maito oli täysmaitoa ja se oli pääsääntöinen ruokajuoma sekä pullan että ruokien raaka-aine.

Kesäisin kun lehmät päästetiin laitumelle maidon maku muuttui muutamiksi päiviksi pahan makuiseksi. Se johtui lehmien muuttuneen ravinnon takia. Maitoa kutsuttiin ruohomaidoksi, eikä sitä kyllä juonut erkkikään, niin oudolta se maistui.
Kesäisin lehmät lypsettiin laitumella. Lehmä kytkettiin aitaan ja istahdettiin jakkaralle lypsylle. Maitotonkat siivilöineen tuotiin veräjälle maitokärryillä ja lypsyn loputtua vietiin jääveteen jäähtymään.
Kärpäsiä karkotettiin lehmisavuilla ja sai sitä savua lypsäjäkin silmiinsä, välillä ihan liikaakin. Muutaman kerran lehmä potkaisi lypsysangon nurin yrittäessään hätistää kärpäsiä takajalan potkulla ja joskus se potku osui lysäjän jalkaan tai reiteen. Voi hitto miten imakasti se sattui. Siinä sai lehmä kuulla kunniansa kun meikä pomppi vieressä kipukohtaa pidellen. Yleensä lehmä käänsi päänsä ja katsoi suurin ruskein silmin hyvin hämmästyneen näköisenä ja täysin tietämättömänä aiheuttamastaan mustelmasta tai ruhjeesta. Ole siinä sitten vihainen.

Äiti meillä yleensä lypsi lehmät ja joskus isosiskoni. Hänen muutettuaan pois kotoa minun piti opetella lypsämään kun toinen sisareni ei jostain syystä sitä hommaa koskaan tehnyt.
Kun äidiltä katkesi kylkiluu kaatuessaan vesisangon kanssa tai kerran murtui ranne myös liukastumisen seurauksena niin minun piti lypsää silloin lehmät niin aamuin kuin illoin. Iltalypsyt olivat ihan ok, mutta aamulla olisi niin väsyttänyt ja ensimmäistä lehmää lypsäessä käsiin sattui vietävästi. Toisen lehmän kohdalla käsiin tuli jo voimaa niin paljon että loppu olikin rutiinia.
Isä teki muut navettatyöt ja nosteli tonkat jäähtymään.
Toisaalta oli mukavaa lypsää lehmiä ja miettiä kaikenmaailman asioita siinä lehmän kupeella istuessa, pään nojatessa lehmän kylkeen. Ei ollut mitään kiirettä ja lehmä märehti tyytyväisenä ja katsahti välillä hyväksyvästi lypsäjää.
Kesäaamuina oli oma tunnelmansa lypsää ulkona varhain aamuauringon alkavassa lämmössä ja lintujen huumaavassa viserryksessä. Kissat pyörivät ympärillä odottaen maitoa ja muistan monesti miten aamuväsymys ja äreys hävisi siinä lypsyjakkaralla istuessa.
Lehmät ovat rauhallisia ja niillä on viisaat ja kauniit silmät.

Vieläköhän osaisi lypsää ja mahtaneeko nykylehmät osata olla lypsäjän kanssa kun ovat niin koneisiin tottuneet. Tuskinpa vain, aika muuttuu ja sen mukana ihmiset ja myös eläimet.

Koirat

Ensimmäinen koira oli sekarotunen pystykorvanmallinen Turre.
Turre oli hyvä vahtikoira ja kotona ihan kiltti ja sopuisa. Vieraiden oli syytä varoa silittelemästä koiraa, sillä se saattoi "havartaa" kuten äiti sanoi. Havartaminen tarkoitti hampailla nirhaisua, ei varsinaisesti puremista.
Muistan kerran kun äiti toi hevosella ja reellä koululle maitoa tonkissa Turren seuratessa mukana. Koulun keittiön ovella naisopettaja tuli juttelemaan äidin kanssa ja halusi silittää Turrea. Äiti varoitti opettajaa sanoen koiran saattavan purra. Opettaja ei uskonut vaan meni käsi ojossa koiraa kohti ja tietysti Turre ärähti hänelle.
Turrea nolotti suunnatomasti kun se oli joutunut ärhentelemään tuntemattomalle ja meni korvat luimussa kauemmaksi.
Opettaja alkoi huutamaan kuinka vaarallinen koira tuolla tavalla on irrallaan ja se pitää lopettaa ja plaplapla. Äiti totesi varoittaneensa opettajaa ja sanoi ettei sitä lopeteta, mutta hän pitää huolen ettei Turre enää kulje mukana maidontuontimatkalla. Kyllähän äitiä suututti ihan suunnattomasti. Hän ei voinut ymmärtää miksi oppinut ihminen ei usko, kun selvästi sanotaan ja varoitetaan.
Turren kohtaloksi koitui auton alle jääminen. Se oli aika kelju tarina. Meillä asuva lievästi kehitysvammainen nainen oli sitonut muiden tietämättä koiran juosunarun illalla pihassa olevaan puimakoneeseen. Aamulla varhain oli omistaja hakenut puimakoneen traktorilla eikä hän huomannut kytkettyä koiraa. Niinpä koira juoksi puimakoneen perässä ja jäi isolla tiellä vastaantulevan auton alle.

Olin kauan toivonut koiraa Turren jälkeen, mutta äiti ei halunnut. Ollessani alaluokilla opettajani koiralle syntyi penikoita ja kun ne eivät olleetkaan puhdasrotuisia Suomen pystykorvia, kuten emä oli (narttu kävi tuhmilla teillä) niin hän tarjosi niitä oppilaille. Kävimme katsomassa pentuja ja minä päätin, että otan kyllä yhden. Pentu oli pieni, kullanruskea ja pörröinen, kuin lelu. Opettaja halusi että maksan koirasta yhden markan, noin niinkuin onnenrahana. Kuulemma ilmaiseksi ottaminen tuottaa koiralle huonoa onnea.
Oli talvipakkanen ja mietin miten vien koiran kotiin reilun kilometrin matkan. Opettaja antoi tyttärensä nuken kantokopan ja sinne se pentu laitettiin. Kun oli niin kylmä, niin laitoin pennun kopan kanssa takkini alle ja niin siinä sitten mentiin kotiin päin. Pentu työnsi välillä päänsä ulos takin alta, mutta laittoi kiireesti takaisin kun pakkanen nipisteli kuonoa.
Kotiin tullessa sanoin äidille, että mullapa on yllätys ja päästin koiranpennun tuvan lattialle. Äiti ei tykännyt ollenkaan ja sanoi ettei ainakaan ala pentua ruokkimaan. "Mitä sä tommosen toit ja mitähän se opettajakin meinaa kun mukuloille koirenpentuja jakelee" Taisi se sanoa muutakin.
Antoihan äiti koiralle ruokaa ja tykkäsikin se siitä jahka ensin totutteli asiaan.

Koiran nimeksi tuli Rötö. Sitä en muista kuka nimen keksi, mutta veljeni lisäsi nimeen vielä from Finland, eli Rötö from Finland.
Oikea aateliskoira.
Rötö oli pienikokoinen ja kaunis koira. Luonteeltaan kiltti ja oppivainen, ei purrut eikä ollut vihainen. Se sairasti panikkataudin ja selvisi hengissä Sisko syötti sille vitamiinipillereitä ja mitä lie troppeja, mutta ne auttoivat. Näkönsä se siinä menetti tai ainakin tuli huononäköiseksi. Muuten koira eli terveenä ja ilahdutti meitä melkein 20 vuotta.

Se oli narttukoira ja juoksuaikaan oli pihamaa täynnä "kärpikoiria", eli kaikki oman kylän ja lisäksi muutama naapurikylän uroskoirakin koetti päästä apajille. Se oli raivostuttavaa aikaa. Rötö piti pitää sisällä ja kun sen vei ulos asioille, niin sai olla mukana keppi ja paljon kärsivällisyyttä kovan äänen lisäksi että selvisi sisälle ilman ettei joku rakki ehtinyt nartun päälle hypätä.
Eikä siinä kaikki. Kun lähdin postille tien päähän, niin minulla oli pitkä kettinki jota pyöritin kävellessäni ympärilläni, muuten olisivat ympärilläni kieppuvat rakit kaataneet minut ja jäpittäneet jalkoja. Niin sekaisin ne olivat nartun hajusta, jota tietysti minustakin tuoksui niiden aisteihin.
Koiralauma viipyi viikon, toista kerrallaan pihamaalla. Talvisin koko piha oli keltaisena ja ruskeana niiden merkkijäljistä ja paskakasoista. Eikä niitä saanut mikään lähtemään pois, ei nälkä eikä kylmä, ei huuto eikä kivien tai lumipaukkujen nakkelu. Piha rauhoittui vasta kun nartun kiima loppui.
Teki Rötö pentujakin. Osa niistä annettiin toisiin koteihin ja osa oli pakko lopettaa jo pentuna, niin kamalaa kuin se olikin.
Kerran talvella Rötö hävisi ja koska tiesimme sen odottaneen pentuja, lähdimme etsimään minne se on pennut tehnyt. Navetasta ei löytynyt, eikä navetan vintiltä, tallista eikä liiteristä. Menimme tyhjään puimalaan isän, veljen ja sisaren kanssa. Hajaannuimme ympäri puimalaa ja kuulimme pentujen vikinää. Kävelimme hiljaa ja koetimme paikallistaa emän ja pentujen sijainnin. Keskellä puimalan lattiaa ääni oli voimakkain. Isä haki sorkkaraudan ja repi lattilaudat ylös. Siellähän Rötö oli neljä pentua vierellään.
Isä repi lautoja vähän enemmän ja löysimme sielä yhden pennun, joka oli kuollut jouduttuuan eroon emon lämpimästä turkista. Voi miten se suretti meitä, niin kaunis urospentu. Nostimme pennut jokainen syliimme ja lähdimme viemään niitä sisälle ja emokoira seurasi perässä. Laitoimme koirat johonkin lämpimään koriin tuvan nurkkaan ja olimme onnellisia että saimme pelastettua ne neljä pentua.

Äiti pelkäsi ukkosta. Kun jostain päin alkoi jylisemään äitee laittoi oitis kumisaappaat jalkaan ja komensi meitäkin laittamaan. Ikkunan luona ei saanut olla, eikä pistorasioiden lähellä. Paras paikka tuntui olevan keskellä tupaa tai jossain piilossa. Rötö oppi nopeasti äidin tavat ja ukkosen ilmalla se piiloutui perimmäiseen nurkkaan sängyn alle. Ei sille kuitenkaan kumppareita laitettu.


Rötö eli todella vanhaksi ja loppuaikanaan siitä tuli myös kuuro. Ruokakupillekin se komennettiin paukuttamalla jalalla lattiaa. Tärinän tunnistettuaan se osasi tulla ruokakupilleen.
Markan hintainen koira ilahdutti meitä kaikkia lapsia javanhempia ja jokaisella on siitä varmaan omat muistonsa.

Eläimiä

Meillä oli pientila, jossa oli muutamia hehtaareja maata, 5-6 lehmää, hevonen, sika, kanoja, kissoja ja koira. Lampaita on kuulemma ollut ennen syntymääni, mutta ei minun lapsuudessani.


Lehmät olivat Ayshire-rotua ja kaikilla oli tietysti nimet kuten Oma, Heija ja Nuppu. Yhden vasikankin muistan nimeltä; Iltarusko. Sain antaa sille nimen ja liekö syntynyt illankorvassa koska noin runollisen nimen sai.
Lehmät lypsettiin käsin ja minäkin osallistuin siihen hommaan, kun oli pakko. Ei se mitään lempihommaa ollut, sattui se sen verran käsiin.



Hevosista muistan kaksi, Vappu ja Poju. Ne olivat ihan työhevosia
joita isä käytti pelloilla ja
talvisin metsässä savotoilla. Meillä ei ollut koskaan traktoria.
Vappu-hevonen kuolikin työnsä ääreen talven savotalla. Kovaa työtä ne tekivät, eikä niiden elämä helppoa ollut.
Pojun muistan oikein hyvin kun isän kanssa kävin sen hakemassa toisen kylän maalaistalosta. Isännät hieroivat kauppaa hevosesta ja kun sopuun päästiin, niin sen jälkeen he istuivat pöydän ääressä ja naukkailivat miestä väkevämpää kaupan kunniaksi. Kotiin lähdettiin sitten hevosen ja pienen reen kanssa. Aluksi mentiin ihan säyseästi, mutta pienessä huppelissa oleva uusi hevosen omistaja halusi kokeilla miten lujaa uusi heppa juoksee. Suitset napsasi ja isä hoputti hevosen vauhtiin ja minua pelotti. Pitelin miten kuten reen reunoista kiinni ja huusin isälle " Lopeta, kohta ollaan ojassa , kuulitko?" Aikansa siinä metsätiellä isä hevosta juoksutti, mutta maantielle päästyä hiljensi vauhdin kävelyksi.
Taisi olla tyytyväinen ostokseensa.

Yhtenä kesänä oli sellainen sika, jota en unohda koskaan. Se eli vapaasti pihamaalla ja oli kuin koira. Se leikki meidän lasten kanssa ja kerrankin kun juoksin puimalaan päin lensin yht´äkkiä nurin. Ihmettelin mikä minut kaatoi ja käännyin katsomaan. Sika kaarsi saparo suorana minusta poispäin. Oli juutas juossut suoraan kintuilleni, kaataen minut. Saatoin vain kuvitella sen tyytyväistä ilmettä onnistuessaan kepposessaan.
Se myös kulki aina isän mukana kun hän vei maitotonkat tienvarteen ja postille se myös änkesi mukaan. Posti piti hakea kylän yhteisestä postilaatikosta mäen päältä. Kerran äiti pyysi sisartani hakemaan postin, mutta sisko kieltäytyi ja sanoi ettei ilkeä mennä kun sika kulkee vieressä. "Olen kuin mikäkin sikopaimen, en mene!"


Sialla on hirveä ääni. Kerran eräs sika päätti kokeilla sopiiko pää karsinan tankojen välistä ja sopihan se. Takaisin se ei sitä saanutkaan, kun korvat ottivat kiinni. Väki oli silloin heinäpellolla ja sisareni lähetettiin kotiin kahvinkeittoon. Sisko kohta juoksi tukka hulmuten takaisin pellolle ja huusi jo kaukaa että sika kiljuu kamalasti navetassa. Kaikki tietysti sännättiin katsomaan mitä on tapahtunut. Todellakin, sika kiljui raivoisasti pää jumissa karsinan tankojen välissä ja me pidettiin korviamme. Isa haki kiireesti rautakangen ja väänsi tankoja sen verran että possu sai päänsä irti. Ääni loppui kuin leikaten ja sika alkoi kärsällään kuopimaan olkia, ikään kuin ei muuta olisi tehnytkään.
Jäätiinkin kaikki sitten odottelemaan kahvin valmistumista ja naureskeltiin tapahtuneelle.

Kanoja otettiin yhtenä kesänä, niitä taisi olla 6. Isä teki niille häkin ja oikein hienot munimispesät, mutta käytännössä nekin kulkivat pitkin pihamaata ja saivat sisareni hermoromahduksen partaalle kuopiessaan hänen vaivalla laittamansa kukkapenkit. Munia ne eivät koskaan tehneet pesään, vaan niitä etsittiin navetan ylisiltä tai liiteristä tai milloin mistäkin. Ne olivat todellisia luomukanoja ja vapautta niillä oli liikaakin.

Eläimet olivat hyötyeläimiä ja vaikka niitä kohdeltiin ihan hyvin, niin niiden tarkoituksena oli tuoda maitoa ja lihaa perheelle. Ei ollut mitään epäilystä miten sialle talvella kävi tai mitä tapahtui sairaalle lehmälle ja sonnille. Se oli elinkeino ja elätti 7 henkisen perheen.

Koirista ja kissoista kerron myöhemmin.
Niistäkin on monta tarinaa.

Kalle

Kalle löysi dynamiitin,
iski siihen pienen niitin.
Onni kesti hetken häivää,
Kallea satoi lopun päivää.

Kuorolaulua

Olin kuorossa tänään. Pari viikkoa jäi välistä ja sillä aikaa olivat jo pari uutta laulua opetelleet, mokomat. Kuoronvetäjä on nykyään ihastunut kansanlauluihin entisten viihdesävelmien sijaan tai ehkä paremminkin niiden rinnalle.
Hän on myös innostunut sovittamaan kuorolle ja täytyy myöntää, että olen hiukan yllättynyt niiden hyvästä tasosta. Sovittaminen ei ole helppoa, eikä varsinkaan sekakuorolle jossa keski-ikä on ihan kiitettävä.

Tälle syksylle on tullut kaksi uutta laulua, joita en tuntenut aiemmin. Toivo Kärjen Kesäyön valssi ja Emil Kaupin Lauantai-ilta. Jälkimmäinen on kansanlaulu ja tuo toinen nimensä mukaisesti valssi.
Alttoäänenä on helpoin opetella tuntematonta laulua. Silloin ei ykkösääni(sopraano yleensä) ole tuttu eikä häiritse oppimista.
Olin vähän herkkistuulella ja niinpä V.A.Koskenniemen On suuri sun rantas autius-laulussa alkoi itkettämään. Koetin olla kuin ei mitään, mutta taisi kaveri vieressä silti huomata hiukan. Laulussa on lopussa kertosäkeen aikana sopraanolla soolo, jossa hän laulaa kauniisti ja korkealta kuvaten villisorsan valitusta. Se osui siihen tunnetilaan mitä viime aikoina olen tuntenut.

Kuorossa laulamisen koen antoisaksi ja rikastuttavaksi. Koetin lopettaa sen ja olinkin vuoden poissa, mutta palasin takaisin ja olen siitä hyvilläni. Laulaminen on hyvä vastapaino työlle ja liikuntaharrastukselle. Jossain vaiheessa liikunta vei kaiken vapaa-aikani, mutta sitten tajusin ettei se riitä. Haluan myös tehdä jotain muuta, jotain luovaa käsilläni ja jotain jossa joutuu ajattelemaankin. Parempaa dementialääkettä ei ole kuin uusien sanojen ja stemmojen opettelu.
Kun oppii vaikean laulun alttoäänen on onnistumisen tunne niin tyydyttävä, että sillä pärjää mainiosti koko viikon, seuraavaan maanantaihin ainakin. No, tuleehan niitä lauluja, joiden stemmat ei koskaan kunnolla mene niin kuin haluaisi, mutta ei se ole niin vakavaa.
Olen saanut kuorosta myös elinikäisiä ystäviä ja onhan se muutenkin aika sosiaalinen yhteisö.

Kuorolaulu on tälle syksylle ohi, kun ensi maanantaina en pääse sinne työn vuoksi ja sittenpä alkaakin joulutauko. Tammikuussa alkaakin kunnon treeni maaliskuun konserttia varten.
Sitä odotellessa laulellaan joululauluja ja pikkulikan kanssa lastenlauluja.

-huhtikuunnoita-

Puimalan maalaus

Ensimmäinen lapsuusmuistoni liittyy uuden puimalan maalaamiseen. Maalaistalomme pihapiiriin oli rakennetti iso puimalarakennus, jossa säilytettäisiin olkia lehmien kuivikkeeksi ja jyvälaareissa ohran ja kauran jyviä. Siellä puitaisiin myös vilja puimakoneella, joka sinänsä oli ihmeellinen härveli , mutta siitä tuonnempana.
Uusi rakennus piti tietysti maalata ja punamultaahan siihen maalina käytettiin. Isälläni oli korkean paikan kammo, joten n 12v sisareni joutui nousemaan tikastasanteille ja maalaamaan kaikki yläseinät. Muistoni liittyy juuri tilanteeseen jossa sisareni oli korkealla maalaamassa ja minä siinä tikkaiden juurella pensselöin alaseinää.
Kerroin aikoinani sisarelleni muistikuvastani. Hän ihmetteli kuinka voin sen muistaa, koska olin silloin vasta vähän yli kaksi vuotias. Minulle oli kuulemma maalipurkkiin laitettu vettä ja annettu pieni pensseli, koska olin vaatimalla vaatinut päästä myös maalaamaan siskon kanssa.
Ilmeisesti tilanne oli niin merkityksellinen, että se jäi mieleeni vaikka olinkin vielä ihan pikkuinen.

Puimalarakennus oli hyvä leikkipaikka ja varsinkin kun leikittiin kymmentä tikkua laudalla niin sieltä löytyi aina parhaat piilot ja kyttäyspaikat. Olkien ja laareissa olevien viljojen puhdas ja pehmeä tuoksu, viljalaarien päällä oleva pikku vintti ja työkaluvarastot antoivat mielikuvituksen lentää. Siellä viihtyi yksinkin leikkien joko kissojen tai koiran kanssa, tai nukkeleikeissä. Myös porukassa peuhattiin olkien seassa, vähän kuin nykylapset pomppulinnassa.


Se oli myös jännittävä paikka. Syksyllä puimalaan tuotiin puimakone, jota käytettiin traktorin moottorilla. Suuri ihmeellinen ja kovaääninen laite, jossa oli vaarallisia hirvittävällä vauhdilla pyöriviä telahihnoja ja edestakaisin liikkuvia viljoja kuljettavia osia. Tuntui että siinä oli joka puolella liikkuvia ja pyöriviä ulokkeita ja laitteita. Puimakoneen takaosassa seisoi syöttäjä, joka työnsi viljat koneen uumeniin. Koneen sisällä pyörivät osat irroittivat jyvät oljista ja ohjasivat ne koneen molemmilla puolilla oleviin kangassäkkeihin. Viljan korret lensivät koneen perästä kauas oljille tarkoitettuun tilaan ja vihneet putosivat koneen alle, josta niitä piti lapioida aika-ajoin vähemmäksi. Ilma oli sakeanaan meteliä, viljan tuoksua ja joka paikkaan takertuvia vihneitä. Iho kutisi, työ oli hikistä ja raskasta.
Se oli myös aika vaarallista. Eräs kylän naisista menetti toisen kätensä olkavarteen asti ollessaan syöttäjänä ja rukkasen tarttuessä pyöriviin teriin vieden käden mukanaan ja leikaten sen silpuksi . Myös telahihnat saattoivat luiskahtaa pois paikoiltaan ja lentää hirveällä voimalla viljsäkkejä vaihtaviin miehiin.
Lapsesta puintipäivät olivat ihanan jännittäviä ja mielenkiintoisia. Niitä odotettiin innolla ja sinne tungettiin väkisin, vaikka tiedettiinkin ettei koneen vierellä saanut olla sen vaarallisuuden takia ja myös siksi, että aikuiset saivat tehdä työnsä rauhassa. Usein olimmekin puimalan avovintillä mahallaan ja katsoimme alhaalla jylisevää konetta ja sen ympärillä hyöriviä ihmisiä.
Puinti kesti yleensä kaksi päivää ja sen jälkeen kone siirtyi toiseen taloon.

kesä 68

Olin 13 vuotias, keskipäivän aika, aurinkoinen helteinen sää. Makasin ruohikossa marjapensaiden lähellä ja tein sitä mitä silloin usein harrastin. Katselin pilviä ja kuvittelin niiden muodoista milloin eläimiä, milloin laivoja tai mitä vain. Tuvan ikkuna oli auki ja sisältä kuului radion ääni.
Uutiset.
Kuuntelin kuinka Lieko Zahovalova kommentoi Tsekkoslovakiasta Neuvostoliittolaisten tankkien vyöryä Prahaan. Se tuntui vaaralliseta, uhkaavalta ja epätodelliselta. Uutisissa kommentoitiin mahdollista sodan vaaraa ja ajattelin ettei voi olla totta, ei kai nyt sotaa? Isä oli ollut viisi vuotta sodassa, ei kai taas tule selkkausta johon veljet joutuvat? Muistan miten pelotti ja hoin itselleni kuin mantraa: ei sotaa, ei sotaa.......
Se on ainoa muistoni kyseisetä tapahtumasta, mutta sen tunnelman muistan yhä. Tilanteen vastakohtaisuudet, kesän keskipäivän ihana rauha ja toisaalta jossain tankkien jyly ja pelokkaat ihmiset. Kenties myös silloin tajusin ensi kerran, että maailmassa voi kaukanakin tapahtua asioita, joiden varjo pahimmassa tapauksessa ylettyy myös omaan elämääni ilman että voin siihen jotenkin vaikuttaa.

Ensimmäinen

Ensimmäinen kerta on aina parasta tai pahinta. Parasta oli ensimmäinen matka ulkomaille, ensimmäinen koiranpentu jonka toin kotiin pakkasella takin sisällä, ensimmäinen suudelma, niin varovainen ja päihdyttävä.
Pahinta ensimmäinen ajotunti autokoulussa, ensimmäinen kerta lentokoneessa, ensimmäinen autokolari, ensimmäinen pettymys rakkaudessa.
Olisi paljon listattavaa, eikä kaikkea muista...onneksi. On hyvä unohtaa huonoja asioita ja muistaa hyviä, onnistuneita tapahtumia. Turhaa kantaa mukanaan pettymyksen taakkoja. Helpompi elää ilman niitä.
Tämä on ensimmäinen kirjoitus blogissani. Ei mitään hajua vielä, mihin suuntaan sitä ohjaan. Mutta tämä on kuitenkin mukavaa ja antoisaa, niin toivon.