Kirje

Löysin vanhan kirjeen, jonka olen kirjoittanut päivää ennen 10v-syntymäpäivääni. Kirje on osoitettu edesmenneelle isosiskolleni.
Se menee näin:

Hei, hei Annu!
Kiitos kortista. Olen saanut oman pyörän.
Sen nimi on Grand Prix. Se on väriltään punainen.
Jouduin kevätjuhlaan esiintymään Leppäkertun surua.
Olen leppäkerttu ja Merja on Pörriäinen.

Nyt kirjoittaessani tuli Paavo setä tuomaan syntymäpäivälahjaa
arvaappa mitä hän toi, kauniin kukkasen ja mekkokankaan.

Eilen olimme retkellä koulun kanssa

Terveisin ****


Toinen, kotona ollut sisareni oli kirjoittanut paperin toiselle puolelle omat terveisensä ja äitikin oli muutaman sanan laittanut paperin sivuun.
Sisar kirjoittaa mm.
**** on toiminut niin, että koko kylä tulee huomenna neidin syntymäpäiville, kaikkia se **** käskee kahville.
Minun piti tehdä kakkukin sen takia ja **** haki kaupasta pikkuleipiä ja marmeladia.

Tämä vanha kirje tuli mieleeni, kun sisareni kertoi löytäneensä siivotessaan läjän c-kasetteja joihin lapsemme ovat pieninä laulaneet ja loruilleet. Kuuluu niissä myös jo joukostamme poistuneiden isän ja sisarenkin juttelut.
Ne ovat meille niin arvokkaita, kun siihen aikaan ei videokamerat olleet tuttuja, eikä muukaan tallennusmedia. Miten niistä kaseteista saisi talletettua ne äänitteet nykymuotoon. Tietääkö joku?

Kirjeitäkään ei enää jää talteen, kuten nämä oman lapsuuteni kirjeet ja äitini kirjeenvaihto sodan ajalta ja aiemminkin.
Äitini isä, paappa, osasi kirjoittaa jotenkuten. Ei niissä muutamassa tallella olevassa kirjeessä ole isoja kirjaimia, eikä pisteitä tai pilkkuja, mutta asia kyllä tuli selväksi. Hän kirjoitti vaimonsa puolesta, mamma kun ei osannut kirjoittaa.
Kirjeessä paappa kertoo ostaneensa porsaan, "kun äitee niin tahtoo"

Arvokkaita ovat myös sota-ajan kirjeenvaihto, jossa kerrotaan kotirintaman asioita, pakettien lähettämistä rintamalle, tavaroiden ostamista korteilla, pelkoa rakkaiden puolesta ja ihan tavallisia juttuja kylän tapahtumista, satonäkymistä ja säästä.
Kirjeiden kieli on kaunista ja rikasta. Puolisoiden välisissä kirjeissä käytetään paljon hellittelysanoja, puhutellaan rakas, kultaseni ja kirje lopetetaan myös helliin sanoihin.
On siellä myös kritiikkiäkin seassa, ei se elämä ilman ristiriitoja ole silloinkaan ollut. Kuitenkin niissä pyritään aina säilyttämään keskustelutaso, ettei liian kovia sanoja jää loppuun, vaan aina kerrotaan kuinka rakas toinen on.

Yksi rankka kirje siellä on. Se kirje jonka äitini on lähettänyt ensimmäiselle miehelleen ja joka hänen kaaduttuaan on lähetetty vaimolle avaamattomana takaisin. Äitini on kirjoittanut samaan kirjeeseen, oman tekstinsä lisäksi kaipuunsa ja tuskansa, istuessaan miehensä sankarihaudan äärellä. On vaikea lukea äitini rakkaudentunnustuksen, kaipuun ja pelon ja sitten menetyksen tuskan alle vuoden kestäneen avioliiton loputtua niin äkillisesti.

Minun ikäpolveni jälkeen ei jää muuta jälkeen kuin näitä blogeja. Mites kauan nämä pysyy ennenkuin häviävät bittiavaruuteen?
Osa ihmisistä kirjoittaa päiväkirjoja.
Minä en osaa, enkä halua.

Lapsuuden tiellä

Kävin tänään pitkällä pyörälenkillä.
Reitti kulki lapsuudesta tuttujen paikkojen kautta. Kotitalon paikalla on vieraat asujat ja isot mäet näyttävät niin pieniltä. Lentokenttä on paikallaan ja koulu. Tosin koulun pihalla on nykyään kioski ja pyörätiet kulkevat lähes joka paikassa.

Paltaniemellä muistelin uimakouluja joita aina kesäisin pidettiin. Mummola oli myös siellä ja se kuvakirkko, jonka kuvia käytiin joskus ihmettelemässä.

Kirkkoaholla pysähdyin vanhan kouluni pihalle mehua juomaan ja venyttelemään jalkoja. Koulurakennus on ulkopuolelta ihan samanlainen kuin rakennusvuonna1963. Sisäpuolelta se on muutettu moneen otteeseen. Oppilaita koululla on vielä runsaasti, ei ehkä ole ensimmäisten lakkautettavien koulujen joukossa.

Lehtomäessä, kotikylässä on paljon uusia taloja rakennettu, mutta vahatkin ovat vielä paikallaan. Paitsi oma kotitaloni, joka purettiin vuosia sitten. Isän raivaamalla maalla asuvat vieraat ihmiset.
Kaunis kylä ja vielä siellä minullakin on maapläntti mäenrinteessä :o)

Kuluntalahdessa muistelin erään talon kohdalla kuinka äiti kävi siinä hierottavana. Kuljimme linja-autolla ja olin mukana, koska olin liian pieni jäämään kotiinkaan.
Äiti makasi pöydällä peiton alla ja täti hieroi hänen paljasta kroppaansa milloin mistäkin kohdasta, jalkoja, käsiä, selkää ja äiti ähki kun hierominen teki kipeää kovan työn kivettämiin lihaksiin. Minä leikin pihalla ja kävin välillä sisällä tarkistamassa että äiti varmasti oli vielä paikalla.
Hieromisen jälkeen juotiin kahvia ja odotettiin linja-autoa. Äiti oli raukea ja väsynyt.

Takkarannantielle kääntyessä katselin tietä, joka vei Karhuntörmälle. Siellä kävimme uimassa koko lapsuusajan, vaikka kotoa olikin matkaa melkein 10km. Rannalla oli jyrkkä rinne veteen ja ranta oli tosi matala. Sai kävellä pitkälle ennen kuin tuli niin syvää että aikuinen saattoi uida. Meille lapsille ranta oli oikein sopiva.
Kuumina hellepäivinä uimisen vilvoittava tunne ehti hävitä melko joutuin, kun pyörällä sinkutettiin takaisin kotiin. Yleensä olimme hikisiä ja janoisia koko sakki. Äiti muuten sanoi joka kerta kun uimaan mentiin "Tietäkää, että selekähän saatte, jos hukutte".
Ei hukuttu.

Särämän kohdalla piti oikein pysähtyä ja ottaa kuva.

Tällä pikkujoella tai paremminkin purolla kävin ensimmäisen kerran ongella velipoikien kanssa. Pojat laittoivat madon koukkuun ja sitten odotin jännittyneenä saanko kalaa. Sitten nykäisi ja nostin ongen kijuen kurkku suorana: kala kala, kala......
Pojat käskivät olla hiljaa tai muuten ei enempää kaloja saadakaan. Koetin olla hiljaa mutta oli se vaikeaa ilon kupliessa sisällä ja ylepyden loistaessa kasvoilta.
Se kala oli varmasti särki.

Loppumatka sujui taistellen vasten väsymystä ja vastatuulta.
Matkaa kertyi 36km ja pyörä pelasi loistavasti, vaikka onkin mummomallia :o)
Pyörässä on hyvä ajoasento ja kulku on kevyttä.
Taitaa tulla tälle keväälle ja kesälle useampiakin pyöräretkiä ajettavaksi.

Kulkijat

Kun olin lapsi, niin meillä kävi kaikenlaisia kulkijoita.

Mustalaiset tulivat hevosella, koko perhe ja pyysivät ruokaa ja yösijaa. Äiti antoi leipää ja muuta ruokaa, mutta yösijaa en muista hänen koskaan antaneen.
Mustalaiset olivat aika röyhkeitä ja tuppaantuivat sisälle, olivat muka nöristeleviä mutta kuitenkin jopa minä ymmärsin ettei pyyntö tullut sydämestä, vaan oli ennalta opeteltua ja kaavamaista.
He tulivat usein lauantai-iltaisin ja se oli tympeää, koska maalla lauantai oli saunapäivä ja viikon ainoan vapaapäivän aloitus. Mustalaisten kerjuu pilasi aina tunnelman ja siitä jäi tympeä maku.

Tätä kesti niin kauan kunnes vanhin sisareni kerran kyllästyi heihin ja käski poistua pihapiiristä. Mustalaiset suuttuivat ja herjasivat koko talonväkeä ja uhkailivat pelotellen ainakin meitä lapsia. Minä oikeasti pelkäsin aika pitkään että mustalaiset tulevat ja vievät mukanaan tai pieksävät minut. Aina kulkiessani tiellä katsoin tarkasti ettei mustalaisia tullut vastaan ja jos tuli, niin menin jonnekin piiloon kunnes he olivat menneet ohi.


Kerran mustalaiset asuivat muutamia päiviä erään kyläläisperheen pihassa. Kävimme heitä naapurin lasten kanssa katsomassa ja ihmettelimme kun piha oli täynnä kirjavaa väkeä. Lopujen lopuksi talonväki ajoi heidät pois, kun mustalaislapset tekivät jotain koiruutta talon väelle ja sen selvittyä näimme miten mustalaisnainen ihan oikeasti kepillä pieksi sen pahanteosta kiinni jääneen muksun. Se pahoinpitely kammotti ja kiinnosti yhtäaikaa, oli myötätuntoinen ja kostonhimoinen tunne.
Muistan sen vieläkin ja nyt vain tuntuu inhottavalta, sillä kyllähän he tiesivät lapsensa varastelevan kaikenlaista. Selkäsauna taisi olla enemmänkin seuraus kiinnijäämisestä. Kuulostaa rasistiselta, mutta me lapset näimme paljon sellaista mitä aikuiset eivät nähneet.

Meillä kävi myös kulkukauppias, Nyyssösen Topi. Hän kulki kävellen ympäri kyliä työntäen edellään kärryä , jonka uumenista löytyi kaikenlaista mielenkiintoista myytävää. Niissä kärryissä oli kerroksittain lokeroita jotka aukesivat lomittain, kuin sellaisessa vanhanaikaisessa ompelurasiassa.
Kauppias oli pienenläntä laiha ukko, sitkeä ja notkea. Hän nosti laatikoita sisälle ja näytti myytäviä tavaroita talon väelle. Yhdessä laatikossa oli huiveja, yhdessä nappeja ja yhdessä ihania karamellejä. Oli varmaan muutakin, mutta vain nuo muistan. Karamellejä meillä aina teki mieli, mutta äiti ei koskaan niitä ostanut, vain nappeja ja neuloja.
Ei ollut rahaa ostaa muuta, mutta silti äiti halusi ostaa jotakin, kun kerran kauppias jaksoi tulla joka kesä kärryjä työntäen taloon.
Olen monesti miettinyt kuinka paljon Nyyssönen kesässä käveli ja monessakohan kylässä hän kävi. Hänellä taisi olla kaupungissa kiinteä kauppa ja kiertohommat kuuluivat vain kesään.

Tarkkailukarjakko kävi säännöllisin väliajoin mittaamassa maidon rasvaprosentin, mutta siitähän kerroinkn jo aiemmin.

Kävihän talossa myös vieraita. Naapureita ja sukulaisia.
Kerronpa tässä lopuksi tarinan.
Toisen kylän talosta tuli isäntä kylään. Äiti keitti tietysti kahvia ja isä istui miehen kanssa vastakkain ja me mukulat isän vieressä. Kun isä kertoi jotain juttua, niin vieras sanoi joka väliin; joo, joo joo, joo, joo joo.....
Meitä penskoja nauratti ihan älyttömästi. Seurasimme silmä kovana keskustelua ja odotimme oikein isän puheenvuoroa ja vieraan pään nyökkäyksiä kera joo, joo joo, joo...
Isä mulkoili meitä ja koetimme olla nauramatta. Kun sama vain jatkui tyrskimme toisiamme vilkuillen, kunnes isä hermostui ja ajoi meidät pois pöydästä, jolloin juoksimme pihalle ja nauroimme ääneen vedet silmissä.
Myöhemmin isä sanoi että häntä nauratti myös siinä tilanteessa ja meidän tirskaukset vain pahensivat tilannetta.
Olimme sen kyllä ymmärtäneet jo aiemmin, sillä kun isä suuttui ihan oikeasti, niin siinä oli leikki kaukana. Tämä ei kuitenkaan ollut sellainen tilanne :o)

Kaiho?

Kaikilla lienee jossain vaiheessa tullut ymmärrettyä joitakin laulunsanoja väärin. Siitähän on tehty kirjakin.

Muistelin kun pentuna kuuntelin laulua "Karjalan kunnailla". Siinä lauletaan "käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton"
Mietin mikä on kaiho?
Koetin varmaan kysyä sitä joltakin, mutta kukaan ei ehtinyt kertoa.
Aikani mietittyä asiaa, tulin siihen tulokseen, että KAIHO täytyi olla sama kuin isän iso rautainen viila, sellainen TOSI ISO.
Mitään järkevää selitystä sille en vieläkään osaa sanoa miksi juuri viila kuvasi mielestäni parhaiten sanaa kaiho.
Sitä kyllä mietin, kuinka viila voi olla pohjaton ja miksi siitä yleensä lauletaan, mokomasta työkalusta.
Lapsen logiikalla päättelin kaiho-sanan olevan sellainen, joka vain sopi tuohon kohtaan laulua .
Pyörittelin muuten päiväkausia KAIHO-asiaa, kunnes tuli jotain muuta tähdellisempää mietittävää.

Kerroin Pikkulikalle että hänen kädessään olevalla Muumipeikolla on kauniin siniset silmät. Tyttö katseli Muumia ja totesi " Minulla on muuten vaaleanpunaiset silmät"

Pakko oli kertoa tytölle, että kyllä sinunkin silmäsi ovat siniset, kauniin siniset.

Lapsuuden leikkejä ja kiusantekoa

Meitä lapsia oli viisi. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa, vanhimman ja nuorimman välinen ikäero 10 vuotta. Olen nuorin, minusta seuraavaksi oli kaksi vuotta vanhempi veli E, lisäksi veli M, sisar L ja vanhin sisar A ja nyt jo edesmennyt.

Koska olin nuorin, niin minua pidettiin lellilapsena ja varsinkin veljet nimittelivät kaikenlaisilla nimillä kuten pentu ja nappula sekä niistä johdettuja lempinimiä joita varsinkin veli E minusta vieläkin käyttää.
Nuorempien sisarusten kanssa leikittiin yhdessä naapurilasten kanssa pihapelejä kuten kymmenen tikkua laudalla, tervapataa ja muita vastaavia. Talvisin luisteltiin ja pelattiin jääkiekkoa pihaan jäädytetyllä pienellä jääpläntillä, leikittiin lumisotaa ja rakennettiin huikeita lumiluolia pihan suuriin kinoksiin.

Veljeni E teki minulle kaikenlaista jäynää. Kerran hän ja naapurin poika laskivat tallin ylisiltä alas vanhoilla lastenvaunuilla. Minä katselin vierestä kun veli houkutteli minuakin laskemaan mäkeä. Sanoin etten mene yksin, kun voin pudota kivikkoreunalta alas. Siihen veli vastasi että tule vaan rohkeasti, minä pidän koko ajan kiinni niin ettei vaunu voi kääntyä sivulle, vaan menee suoraan. Aikansa uskoteltuaan menin kyytiin jolloin tuo riivattu työnsi vaunut liikkeelle ja niin sitä mentiin hurukyytiä rämisevissä vaunuissa ja takaa kuului velipojan röhönauru. Onneksi vaunut menivät suoraan, eikä mitään sattunut, mutta olin minä vihainen ja E vain hekotteli naapurinpojan kanssa tyytyväisenä. Taas meikää jymäytettiin!

Sain kerran myös kostettua. Keskellä peltoa oli pieni n. 50cm matala "lampi", siis tosi pieni, ehkä 5x3m. Se oli pensaiden reunustaman syvennyksen pohjalla ja ihana leikkipaikka. Lammessa oli toisella reunalla kivi, jossa oli teräväreunainen v-muotoinen lovi joka leikissä oli aina satama. Kannoin sinne aina nuket ja leikin kuningatarleikkejä ja kuvittelin kuinka satamasta matkustettiin kaukaisiin maihin suuren meren kautta. Kun lampi oli niin matala, niin sen veri sameentui heti jos siinä käveli tai kepillä vettä hämmensi, eikä sitä silloin voinut kuvitella mereksi.
Kerran siis leikin kaikessa rauhassa prinsessaleikkejäni, kun veli E tuli paikalle. Hän alkoi kepillä hämmentämään vettä ja kielsin sanoen veden menevän sotkuiseksi ja pilaavan leikin. Siitäkös hän innostui ja "satamakivellä" seisten alkoi oikein hämmentämään vettä. Nousin hänen taakseen rinteelle ja katsoin itku kurkussa kun kaikki meni taas pilalle.
Yht´äkkiä tuli ajatus ja teko pettymyksen ja raivon säestämänä. Menin veljen taakse ja työnsin täysillä häntä selästä. Vaikka olin niin pienikokoinen sain hänet horjahtamaan ja mätkähtämään taysin vatsalleen lammikkoon. Yllätysmomentilla lienee ollut osuutta asiaan, hän ei voinut kuvitellakaan että yrittäisin moista.
Nousin kiireesti pellolle ja lähdin juoksemaan kotiin päin. Vilkaisin taakseni odottaen veljen juoksevan perässä ja antavan minulle selkäsaunan.
Ketään ei näkynyt, joten pysähdyin. Kohta veljeni tuli ylös lammelta, kädet levällään, ravassa ja vettä valuen. Hän lähti hölkkäämään kotia kohti ja kuulin kuinka hän surkeana huusi ääääääiiitiiiiiiiiiiiiiiiiiii.
Menin hänen edellään turvallisen välimatkan päässä, vaikka veli ei surkeudessaan minua mitenkään uhannutkaan. Vieläkin muistan sen tyytyväisyyden jotan tunsin saadessani edes kerran vastata samalla mitalla.

Yleisesti ottaen ei kiusaamisia ollut kuin satunnaisesti. Meitä oli niin monta ja kaikki valvoivat toisiaan, aina löytyi puolustaja jos joku koetti kiusata. Minä nuorimpana koetin saada parhaita etuja, mutta sisarukset palauttivat pennun ruotuun hyvin nopeasti.
Kasvatimme toinen toisiamme ja meita kasvatettiin auttamaan aina kun toinen apua tarvitsi.
Tajusin sen kouluikäisenä, kun oli likkakaverin kotona ja hän pyysi sisartaan laittamaan oven kiinni. Sisar sanoi että laita ite. Muistan miten se tuntui oudolta. Jos meillä joku pyysi moista, niin tottakai ovi laitettiin kiinni, olisi ollut huonoa käytöstä olla auttamatta ja varsinkin sanoa noin kuten ystäväni sisar vastasi. Likkakaveria moinen vastaus ei tuntunut häiritsevän.

Samaisen veli E:n kanssa kuljimme paljon metsässä. Hän kiipesi mäntyihin harakanpesiä katsomaan ja näytti sieltä korkeslta minulle millaisia olivat harakan munat. En minä niitä ikinä nähnyt niin korkealta, mutta huutelin silti että hienoja ovat. Hän piti aina minusta huolta etten eksynyt ja näytti kaikenlaista mitä metsässä oli. Hän kulki paljon metsässä yksinkin ja tunsi lähitienoon metsiköt kuin omat taskunsa.
Joskus aikuisena olimme marjassa yhtäaikaa. Keräsin kaikessa rauhassa puolukoita, kun kuulin veljen huuutavan minua lapsuuteni lempinimellä. Hän varmisti silloinkin etten vain ole eksynyt.

Puimalan maalaus

Ensimmäinen lapsuusmuistoni liittyy uuden puimalan maalaamiseen. Maalaistalomme pihapiiriin oli rakennetti iso puimalarakennus, jossa säilytettäisiin olkia lehmien kuivikkeeksi ja jyvälaareissa ohran ja kauran jyviä. Siellä puitaisiin myös vilja puimakoneella, joka sinänsä oli ihmeellinen härveli , mutta siitä tuonnempana.
Uusi rakennus piti tietysti maalata ja punamultaahan siihen maalina käytettiin. Isälläni oli korkean paikan kammo, joten n 12v sisareni joutui nousemaan tikastasanteille ja maalaamaan kaikki yläseinät. Muistoni liittyy juuri tilanteeseen jossa sisareni oli korkealla maalaamassa ja minä siinä tikkaiden juurella pensselöin alaseinää.
Kerroin aikoinani sisarelleni muistikuvastani. Hän ihmetteli kuinka voin sen muistaa, koska olin silloin vasta vähän yli kaksi vuotias. Minulle oli kuulemma maalipurkkiin laitettu vettä ja annettu pieni pensseli, koska olin vaatimalla vaatinut päästä myös maalaamaan siskon kanssa.
Ilmeisesti tilanne oli niin merkityksellinen, että se jäi mieleeni vaikka olinkin vielä ihan pikkuinen.

Puimalarakennus oli hyvä leikkipaikka ja varsinkin kun leikittiin kymmentä tikkua laudalla niin sieltä löytyi aina parhaat piilot ja kyttäyspaikat. Olkien ja laareissa olevien viljojen puhdas ja pehmeä tuoksu, viljalaarien päällä oleva pikku vintti ja työkaluvarastot antoivat mielikuvituksen lentää. Siellä viihtyi yksinkin leikkien joko kissojen tai koiran kanssa, tai nukkeleikeissä. Myös porukassa peuhattiin olkien seassa, vähän kuin nykylapset pomppulinnassa.


Se oli myös jännittävä paikka. Syksyllä puimalaan tuotiin puimakone, jota käytettiin traktorin moottorilla. Suuri ihmeellinen ja kovaääninen laite, jossa oli vaarallisia hirvittävällä vauhdilla pyöriviä telahihnoja ja edestakaisin liikkuvia viljoja kuljettavia osia. Tuntui että siinä oli joka puolella liikkuvia ja pyöriviä ulokkeita ja laitteita. Puimakoneen takaosassa seisoi syöttäjä, joka työnsi viljat koneen uumeniin. Koneen sisällä pyörivät osat irroittivat jyvät oljista ja ohjasivat ne koneen molemmilla puolilla oleviin kangassäkkeihin. Viljan korret lensivät koneen perästä kauas oljille tarkoitettuun tilaan ja vihneet putosivat koneen alle, josta niitä piti lapioida aika-ajoin vähemmäksi. Ilma oli sakeanaan meteliä, viljan tuoksua ja joka paikkaan takertuvia vihneitä. Iho kutisi, työ oli hikistä ja raskasta.
Se oli myös aika vaarallista. Eräs kylän naisista menetti toisen kätensä olkavarteen asti ollessaan syöttäjänä ja rukkasen tarttuessä pyöriviin teriin vieden käden mukanaan ja leikaten sen silpuksi . Myös telahihnat saattoivat luiskahtaa pois paikoiltaan ja lentää hirveällä voimalla viljsäkkejä vaihtaviin miehiin.
Lapsesta puintipäivät olivat ihanan jännittäviä ja mielenkiintoisia. Niitä odotettiin innolla ja sinne tungettiin väkisin, vaikka tiedettiinkin ettei koneen vierellä saanut olla sen vaarallisuuden takia ja myös siksi, että aikuiset saivat tehdä työnsä rauhassa. Usein olimmekin puimalan avovintillä mahallaan ja katsoimme alhaalla jylisevää konetta ja sen ympärillä hyöriviä ihmisiä.
Puinti kesti yleensä kaksi päivää ja sen jälkeen kone siirtyi toiseen taloon.