perjantai 30. tammikuuta 2009

Täydellisyys

Outona tuttujen keskellä,
outona ravintoloissa,
mukana illoissa, taustana sorina, silti poissa,
kaukana haaveineen
myös outona itselleen.
Parhaimmat työt ja voitotkin
muuttuvat turhuudeksi
iloiset ja hetket ja tuokiot sydämen syytökseksi.
Kaikki muu häviää
kuin kaikuna jälkeen jää.

Vain yksi ajatus,
täydellisyys,
syvällä sydämessä
ja miljardien vuosien taivallus,
äärettömyys
yksinäisyydessä.

Haaveissa kaukana,
siltikin kiinni vain juuri tässä,
arjessa, iloissa, suruissa, työssä ja elämässä
mielessä kuitenkin
kuin entistä selvemmin.

Vexi Salmi

torstai 29. tammikuuta 2009

Liisalle

Unelma

Olen haudannut haaveita enemmän
kuin enää muistankaan.
Mutta yhden mä toivoisin kestävän
niin kauan kuin elää saan.

Se on unelma rauhasta vanhuuden
ja mietteistä seestyneistä.
Se on syntynyt suruista sydämen
ja pulpunnut kyyneleistä.
Se on unelma kypsyä vanhuuteen
kuin tummuvan illan myötä.
Se on unelma vaipua hiljalleen
kuin ruskotus ennen yötä.

Ja se haave murheista nousee kuin
yön jälkeen aamun koi.
Ja sen sieluni kultaisin säikein puin,
sen kaipuuni kaunein loi.

Se on unelma rauhasta vanhuuden
ja mietteistä seestyneistä.
Se on syntynyt suruista sydämen
ja pulpunnut kyyneleistä.
Se on unelma kypsyä vanhuuteen
kuin tummuvan illan myötä.
Se on unelma vaipua hiljalleen
kuin ruskotus ennen yötä.

Vexi Salmi


Aaamun ensimmäinen sähköposti työssä toi suruviestin.
Liikelaitoksemme johtaja oli yöllä menehtynyt vakavaan sairauteensa.
Hän sairastui 1,5 vuotta sitten, oli työssä hoitojen jälkeen melkein vuoden ja nyt kahden kuukauden aikana tauti uusi niin rajuna, ettei siihen enää lääketiede apua löytänyt.

Hän ei saanut nähdä vanhuutta, ei lastenlasten kasvua nuoruuteen ja aikuisuuteen. Ei ehtinyt eläkettä nauttia eikä hankkia unelmoimaansa punaista kuplavolkkaria ilokseen.

Kun muistaisi aina elää tätä hetkeä, toteuttaa unelmiaan, eikä kuvitella tekevänsä niitä sitten kun saa enemmän rahaa, sitten kun lapset on kasvaneet isommiksi, sitten kun saan vakituisen työn, sitten kun on eläkkeellä, sitten kun.....



Yllä mainittu runo on Vesa-Matti Loirin 1989 levyttämästä albumista Unelma, sen ensimmäinen raita.

keskiviikko 28. tammikuuta 2009

Estraadilla

Kissa Krumeluu

Pienen pieni kissa,
istuu aatoksissa.
Miettii kissa Krumeluu,
missä on se suuri puu,
jossa niinkuin omenoita,
kasvaa hiirenpenikoita.

Puuta kun vain ravistaa,
sata hiirtä putoaa.
Niitä sitten popsimalla,
söisi pienen sienen alla,
kissa Krumeluu, pieni ruususuu.

Kirsi Kunnas

Tämä runo jonka lausuin oman kylämme upouuden koulun vihkiäisissä ollessani 8 vuotias, on ensimmäinen julkinen esiintymiseni.
Lausuin runon kyläläisten ja kutsuvieraiden edessä, uudessa jumppasalissa.(siihen aikaan ei puhuttu vielä liikuntasaleista)
Olin unohtanut runon, mutta muistan esiintymistilanteen. Muistan edessä istuvat kyläläiset ja sen ettei minua tainnut pahemmin jännittää.
Sisareni kertoi vasta muutama vuosi sitten runon olleen Kirsi Kunnaksen Kissa Krumeluu, kun tuli jotain puhetta kyseisestä tilanteesta.
Muistelen hänen vielä sanoneen isän olleen kovasti ylpeä minusta :o)

Koulussa jouduin aika usein esittämään runoja tai lauluja erinäisissä juhlissa.
Kerran äitienpäiväjuhlassa lauloin laulun joka alkoi " Älä itke äitini, älä äiti kulta, vaikka vaan nyt isäni jo onkin musta multa"
Ihmettelin jo silloin, miksi pitää noin surullista laulua laulaa juhlassa!!!
Opettajalla ei tainnut olla juhlan teema ja ohjelman valinta balansissa.
Minä lauloin ja äidit itkivät !

Siihen aikaan oli paljon koulujen välisiä kilpailuja. Paljon hiihtokilpailuja, joissa olin mukana yhdessä, mitä suuresti ihmettelen vieläkin. Niiden lisäksi järjestettiin Raittiusliiton kisoja, joihin kuului kirjoituskilpailuja, tietokilpailuja ja pienimuotoisia näytelmiä.
Muistelen osallistuneeni ainakin kirjoituskilpailuihin ja kerran esiinnyimme minua vuotta vanhemman Hannun kanssa pienessä esityksessä, joka oli tehty Toivo Pekkalan "Tukkijoella" näytelmästä. Taisin olla silloin 11-12v



Hannu oli Tolari ja minä olin Maija.
Mitä siitä muistan?

Roolisanat
Tolari: Maija hoi
Maija: Tolari hoi
Tolari: Maija hoi
Maija: Tolari hoi

Minulla ei ollut mitään käsitystä mitä siinä näytelmässä tapahtui ja mistä siinä oli kysymys, kunhan huudeltiin :o)
Sekin asia selvisi sitten aikuisena, kun tuli kyseinen elokuva televisiosta katsottua.
Tolari on renki-tukkilainen ja Maija kaupustelija, jotka etsivät tosiaan huutelemalla järven rannalla. Elokuvassa he olivat aika vanhoja ja rakastuneita :-)

Pidin paljon kirjoittamisesta ja sitähän sai harrastaa aineiden muodossa. Varsinkin 5-6 luokalla nautin aineiden kirjoittamisesta ja kai ne olivatkin ihan hyviä, koska melkein joka kerta opettaja niitä ääneen luki. Silloin oli sellainen tapa, että pari hänen mielestään parasta ainetta luettiin ääneen.
Opettajani oli koulun johtaja-opettaja, mies ja värikäs persoona. Kerran hän luki jonkun tunteikkaan aineeni näytellen sen samalla, parkuen ja tukkaansa muka repien.
Että minua hävetti.
Varsinkin kun luokassa oli nuori harjoittelija mies kuuntelemassa.
Aaaargh.

Esiintymiset jäivät sitten iän myötä ja itsekritiikin tullessa vahvemmin esille.
Nyttemmin työelämässä on joutunut pitämään jos jonkinlaista asiapitoista esitystä isollekin joukolle. Aiemmin jännitti kovastikin, nykyään enää vähemmän.
Kaikkeen oppii.

sunnuntai 25. tammikuuta 2009

Hiihtäminen


Sisareni lähetti minulle vanhoja kuvia, joita oli skannannut ja tallettanut tietokoneelle. Yhdessä kuvassa olen naapurin tytön kanssa suksilla.
Olen kuvassa 7 vuotias.

En muista ollenkaan kuvan ottamis ajankohtaa, tai missä se on otettu, mutta kyllä se minulta näyttää, On anorakki, hiihtohousut, villasukat ja pipo päässä, ihan niinkuin hiihtämässä olla pitääkin.

En pitänyt lapsena hiihtämisestä. Koulussakin olin aina kaikissa hiihtokilpailuissa jos en viimeinen, niin ainakin toiseksi viimeinen. En ollut erityisen kilpailuhenkinen, enkä urheilullinen. Pidin enemmän lukemisesta, laulamisesta ja yleensäkin esiintymisestä niin näytelmissä kuin runonlausunnassakin. Kerron niistä myöhemmin.

Kerran oli taas hiihtokilpailut koulussa (mitenkähän paljon niitäkin talvessaan oli, minusta tuntui että aina).
Hiihtelin tympääntyneenä ja eiköhän joku jo kolkutellut kantapäillä. Se oli luokkakaverini Lissu joka jäi kilpailusta huolimatta hiihtämään kanssani. Kohta edessä oli vietävän iso ylämäki ja meitä kyllästytti, eikä kilpailu olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Lähiaikoina oli ollut isot hiihtokisat, joko olympialaiset tai vastaavat ja siellä Suomalainen hiihtäjä oli keskeyttänyt kilpailunsa.
Pysähdyimme mäen alle ja juteltiin miten tylsää ja ihottavan työlästä olisi kavuta noin ISOA mäkeä ylös. Silloin päätimme, että jos kerran isoissa hiihtokilpailuissa voi keskeyttää, niin kyllä koulun hiihtokilpailussakin voi ja käännyimme kaikessa rauhassa takaisin koululle.
Meillähän ei ollut sitten mitään kiirettä palailla takaisinpäin ja aikaa kului. Kun vihdoin pääsimme perille, niin vastassa oli huolestunut ja vihainen johtajaopettajamme. Kaikki muut olivat palanneet aikoja sitten ja meitä oli odotettu vaikka kuinka kauan. Oli jo meinattu pelastuspartio lähettää etsimään.
Totesimme vain viattomasti keskeyttäneemme kisan. Opettajan kommentti selitykseemme ei taida olla painokelpoista :o)

Toinen tarina hiihtämiestä tapahtui äitini kanssa. Äiti ei paljon hiihdellyt, minä en ainakaan muista hänen juuri suksille nousseen, mutta silloin kauniina aurinkoisena talvipäivänä hän halusi lähteä kanssani hiihtämään.
Yöllä oli satanut pehmeää vitilunta ja metsä oli huikaisevan kaunis kirkkaassa kevättalven auringonpaisteessa.
Metsän jälkeen tulimme mäen päälle, josta latu laski alas pellolle. Laskin ensin mäen ja sanoin äidille ettei se mäki ollut paha, anna tulla vain. Äitiä vähän pelotti niin mäki kuin omat kyvyt laskea sitä. Uskalsihan hän viimeinkin laskea ja kaikki meni hyvin siihen asti, kun äiti tuli mäen ja pellon taitteeseen.
Silloin tasapaino petti ja äiti humpsahti nurin pehmeään lumeen. Ihan kuin olisi untuvakasaan hypännyt.
En muista milloin olisin nauranut niin makeasti. Lunta oli valtavasti, se oli höttöistä ja pehmeää eikä hangesta näkynyt muuta kuin yksi sauva ja suksen pää.

Hiihdin katsomaan vedet silmissä hihitellen kuinka oli käynyt, jolloin kuopan pohjalta kuului" auta minut ylös täältä ja lopeta tuo nauraminen".
Oli muuten homma saada äiti ylös pehmeästä lumesta, varsinkin kun kaikki voima minulla meni edelleen nauramiseen.
Saatiinhan luminen muori loppujen lopuksi ylös ja sitten kopisteltiin lunta vaatteista ja joka paikasta.
Äidille ei fyysisesti käynyt mitenkään, mutta henkinen kolaus oli ehkä pikkuisen vaivana, vaikka naureskeli äitikin lopulta koko jutulle kun kerroin miten hupaisalta hänen kaatumisensa ja sen myötä lumen pöllähtäminen oli näyttänyt.
Loppumatka sujui tasaisessa maastossa levollisesti kotiin asti.

perjantai 23. tammikuuta 2009

Kolme kertaa



Olen pelastunut hukkumiselta kolme kertaa..

1.
Olin 9-10 vuotias lähdin isän kanssa kylän immeisten kanssa Pienviljelijäyhdistyksen kesäretkelle. Reissu tehtiin linja-autolla ja käytiin eri puolilla etelä-Suomea.
Sinä päivänä oli kuuma sää ja autossa oli niin tukalaa. Ei ollut ilmastointeja siihen aikaan, ei edes linja-autoissa. Päivän päätteksi tulimme Hämeenlinnan lähellä olevaan Lautsian lomakylään, jossa yövyimme.
Lähdin naapurintytön Tainan ja hänen äitinsä kanssa saunaan ja uimaan. Otimme löylyjä ja lähdimme rantaan. Tainan äiti sukelsi heti veteen ja ui kauas rannasta. Olimme laiturilla ja lähdin siitä uimaan. Taina ei osannut uida eikä halunnut tulla veteen.
Uin aika lähellä laituria ja yht´äkkiä vain upposin. En tiedä miksi lopetin uimasta mutta tajusin vajoavani veden alle ja aloin räpiköidä ja pyrkiä pinnalle, haukoin henkeäni vajoten uudelleen veden alle.
Olin kauhuissani ja huusin aina pinnalle noustuani Tainaa apuun, mutta hän sanoi ettei uskalla tulla kun ei ollenkaan osaa uida. Hän huusi äitiään avuksi, mutta eihän kaukana selällä uimassa ollut äitinsä kuullut avunhuutoja.
Uskoin jo että hukun nyt tähän paikkaan, eikä pelastusta ole.
Taina roikkuin laiturin päässä käsi ojossa ja huusi minua ottamaan kädestään kiinni. En tiedä miten, mutta sain kuin sainkin liikuttua ylös alas pomppiessani sen verran lähelle laituria, että Taina sain otteen kädestäni ja veti minut laituriin kiinni.
Kiipesin laiturille ja yökin vettä jota olin niellyt koettaessani saada henkeä.

Illalla oloni oli epätodellinen. Olin sekavassa olotilassa, ihan kuin en olisi ollenkaan omassa kropassani vaan jossain ulkopuolella. Syykin selvisi. Olin korkeassa kuumeessa. Ilmeisesti veden pääsy keuhkoihin sen aiheutti tai mikä lie.
Kyläläiset aprikoivat miksi olin hukkua ja syyksi epäiltiin kuumaa päivää, löylyjä ja väsymystä. Saattoihan se niinkin olla, mutta loppumatka reissusta meni minulta sairastamisen takia ihan pieleen.

2.
Tämän tapahtuman aikaan olin ehkä 12v
Olin serkkujeni luona käymässä ja he asuivat ihan joen lähellä. Menimme ikäiseni serkun kanssa rantaan mattolaiturille. Sanoin etten osaa uida ja olin aika varovainen, kahlailin rannassa. Serkkuni ui ja houkutteli minua mukaan. Rannalla oli jotain lankkuja ja serkkuni keksi, että otetaan ne ja mennään niiden päälle polskuttelemaan. Minäkin otin lankun ja menen mahalleni sen päälle uiden laiturin päähän.
Tottakai pyörähdin lankun päältä veteen ja otteeni lipesi lankusta. Upposin välittömästi ja aloin räpistellä apua huutaen. Serkkuni tuli ja veti minut heti rantaan. Onneksi hän osasi uida eikä mennyt liian kauas.
Kaikki kävi niin äkkiä, että säikähdyskin tuli vasta kuivalla maalla. Muistelen meidän sopineen, ettei kerrota asiaa kenellekään. Tulihan se myöhemmin selville ja kaipa meitä ripitettiinkin sen takia.

3.
Tämä tapahtuman aikaan olin jo kahden lapsen äiti.
Olimme isommalla porukalla uimassa läheisellä lammella. Vedessä oli aikuisia ja lapsia. Sisareni ja mieheni olivat laiturilla.
Olin vedessä nuorimman lapseni, tyttären kanssa ja uitin häntä käsieni varassa. Jossain vaiheessa peruuttelin uittaen ja leikkien lapsi sylissäni, enkä huomannut että vesi syvenee nopeasti.
Älysin asian vasta kun vesi oli leuan tasalla ja lapsi painoi minua yhä syvemmälle veteen. En keksinyt muuta kuin otin lapsen ja heitin hänet rantaan päin ja koetin mennä itse perässä.
Seuraavassa hetkessä paikalla oli mieheni joka nappasi lapsen vedestä syliinsä, antoi sen toiselle sisarelleni, joka näki tilanteen ja tuli rannalta veteen meitä vastaan. Sitten mies veti minut sen verran matalalle että vaaraa ei enää ollut.
Tyttäreni, joka silloin oli ehkä 3-4 vuotias oli kamalan vihainen minulle kun siten hänet heitin enkä jatkanut leikkiä. Lapsi ei onneksi tajunnut vaaran olemassaoloa.
Mieheni sen sijaan oli aivan kalpea ja huusi minulle että meinasitte molemmat hukkua.
Niinpä. Mitä siihen olisin osannut sanoa.
Ranta syveni niin nopeasti ja olin ajattelematon.

Laiturilla ollut sisareni kertoi myöhemmin, että hän ei edes huomannut koko tilannetta, mutta mieheni oli silmä kovana seurannut koko ajan meitä. Hän tarkkaan tiesi/tietää etten osaa uida kunnolla. Sisar sanoi mieheni vain hävinneen mitään sanomatta ja samassa hän näki miten mies veti meitä turvaan.

Uimareissu loppui siihen ja mieheni oli todella järkyttynyt. Itse muistan ajatelleeni siellä vedessä, että kyllä joku lapsen pelastaa, minusta ei ole niin väliä. Hyvä oli että mies pelasti myös minut.
Ihan oli sankariainesta koko mies.

maanantai 19. tammikuuta 2009

Kaiho?

Kaikilla lienee jossain vaiheessa tullut ymmärrettyä joitakin laulunsanoja väärin. Siitähän on tehty kirjakin.

Muistelin kun pentuna kuuntelin laulua "Karjalan kunnailla". Siinä lauletaan "käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton"
Mietin mikä on kaiho?
Koetin varmaan kysyä sitä joltakin, mutta kukaan ei ehtinyt kertoa.
Aikani mietittyä asiaa, tulin siihen tulokseen, että KAIHO täytyi olla sama kuin isän iso rautainen viila, sellainen TOSI ISO.
Mitään järkevää selitystä sille en vieläkään osaa sanoa miksi juuri viila kuvasi mielestäni parhaiten sanaa kaiho.
Sitä kyllä mietin, kuinka viila voi olla pohjaton ja miksi siitä yleensä lauletaan, mokomasta työkalusta.
Lapsen logiikalla päättelin kaiho-sanan olevan sellainen, joka vain sopi tuohon kohtaan laulua .
Pyörittelin muuten päiväkausia KAIHO-asiaa, kunnes tuli jotain muuta tähdellisempää mietittävää.

Kerroin Pikkulikalle että hänen kädessään olevalla Muumipeikolla on kauniin siniset silmät. Tyttö katseli Muumia ja totesi " Minulla on muuten vaaleanpunaiset silmät"

Pakko oli kertoa tytölle, että kyllä sinunkin silmäsi ovat siniset, kauniin siniset.

perjantai 16. tammikuuta 2009

Kuusi

Sain haasteen Timjamiinalta. Näitä ajattelin.

1. Lapsenlapseni, ihana tyttö, jonka syntymässä olin mukana ja joka katsoa tapitti minua silmiin ensimmäisen tunnin elämästään. Rakastuin ensi silmäyksellä.

2. Kädet. Nivelrikko, taito tehdä käsitöitä, neuloa, ommella, maalata, näperrellä...pitää kynää kädessään.Miten kauan?

3. Lumi ja sen tuoma valkeus, puihin kietova huurre, lumilyhdyn valo, narske kengän alla ja lumihiutaleen täydellinen kauneus.

4. Syöpä. Tappoi sisareni, tappaa esimieheni,uhkaa miehen sisarta, on katala, salakavala vahva ja voimakas. Vihattava. Pelottava. Kamala.

5. Järvi. Levollinen, raivoisa, kaunis, syvä ja pelottava. Vilvoittaa helteellä, ihana hiihtää talvella, veneen koti. Antaa kalaa ja näyttää pinnallaan kaikki taivaan värit.

6. Kuoro ja kuntoilu. Kumpaakin tarvitsen, enemmän kuntoilua, jumppaa, rääkkiä, hikeä, tervettä lihaskipua, itsensä voittamista, anonyymina olemista jumpissa ja salilla. Laulussa oivallusta, kauneutta, yhteisöllisyyttä kuorolaisten kanssa, musiikkia....

Ketäpä haastaisin....kaikki jo tämän tehneet.
En siis ketään.

lauantai 10. tammikuuta 2009

Lomalla

Olin kaikki joulun ajan välipäivät töissä ja nyt lomalla 12.1.asti.
Sukulaisissa kiertelen ja mukavaa on ollut kaikkia tavata ja jutella kaikenlaisia asioita.
Töihin palatessa tiistaina alkaakin sitten "härkäviikot", eli arki ilman lomia aina viikolle 10 jolloin on hiihtoloma.
Kevät menee kuitenkin aina nopeammin kuin syksy, johtuen valon lisääntymisestä. Lisäksi töissä on kiirettä kehityskeskusteluineen ja kaikkine muine vuodenalun juttuineen.

Itse asiassa tuleehan jo viikolla 8 pieni katkaisu viimeisen ASLAK-viikon puitteissa.
Pahus, siihenkin luvattujen tavoitteiden saavuttaminen on vielä kesken. Täytyy ryhdistäytyä.....
Miksikähän on aina niin pajon kaikenlaisia itse aiheutettuja tavoitteita joiden suorittaminen tuottaa stressiä ja huonoa omaa tuntoa. Kun osaisi olla vaan, mutta toisaalta tyydyttääkö sekään?
Jos ei ole haasteita, niin siihenkin kyllästyy melko pian. Pitäisi löytää tasapaino oman itsensä kanssa. Tylsää jos on kaiken aikaa tyytymätön saavutuksiinsa.

Olemme harkinneet taas koiran hankkimista. Hmmmm....siinäpä pohtimista.

sunnuntai 4. tammikuuta 2009

Tuoksuja

Laitoimme kuusen tänään pois. Harmillista luopua kauniista tuoksuvasta joulupuusta, mutta olemme lähdössä reissuun niin oli pakko.
Kuusta nuuskiessani tuli mieleen kaikenlaiset tuoksut, jotka tuovat aina mieleen tilanteen tai hetken jonka on kokenut joskus.

Heinä
Navetan vintille kasattiin kuivattu heinä ja sekaan heitettiin karkeaa suolaa säilyvyyden takia. Heinä tuoksussa on koko kesä, auringonpaiste ja aamukaste, kepeys ja aistillisuus, raikkaus. Heinissä maatessa mielikuvitus lensi avaruuteen asti.

Vilja
Jyvät ja oljet tuoksuvat voimakkaalle,rehevälle ja vahvalle. Jyvät tuntuivat ihanalle kun työsi kätensä syvälle viljalaariin ja valutti niitä sormien väissä.

Kaura
Pentuna syötiin penkkipuuroa. Nimi tuli siitä, että puuroa syötiin penkillä vastakkain istuen, jalat penkin molemmin puolin. Lautasella oli kaurahiutaleita, sokeria ja maitoa. Puuro maistui hyvälle ja parasta oli ilmeily vastapäätä istuvan sisaruksen kanssa sekä leppoisa tunnelma, joka siihen liittyi.

Puolukka
Eteisessä oli kylmäkomero, jossa säilytettiin saavissa puolukkasurvosta. Talvella se jäätyi ja kun teki mieli hyvää, niin kulhoon raaputettiin kohmeista puolukkaa ja päälle sokeria. Että se oli hyvää. Kuvittelimme sen jäätelöksi. Maku oli raikas, voimakas ja happamuus sekä kylmyys kipristeli makuhermoja.

Ruisleipä
Äiti leipoi itse ruisleipää. Parasta oli kun tuli koulusta kotiin ja porstuassa tuli vastaan ihana, juuri uunista otetun leivän tuoksu. Kaikkein suurinta herkkua oli kantapala, jonka syömisestä kilpailtiin. Kuuma leipäviipale ja sen päälle sulava voi, ei parempaa makuelämystä olekaan.

Maito
Lapsuudessa joimme aina täysmaitoa, kun sitä omista lehmistä saatiin.
Maito maistui muulloin hyvälle, paitsi alkukesästä kun lehmät pääsivät laitumelle.
Lehmien alkaessa syödä ruohoa, maidon maku muuttui noin viikon ajan. Sitä kutsuttiin ruohomaidoksi ja se maistui ja tuoksui ihan hirveälle. En osaa edes kuvata sitä, mutta pahaa se oli.

Lanta
Keväisin isä levitti pelloille lantaa. Siihen oli kaksi perustetta 1. pellon lannoitus 2.lantalan tyhjennys.
Pihalla haisi paskalle muutaman päivän, mutta pian sekin haju hävisi. Haju kuului olellisesti kevääseen.

Puu
Isä oli metsuri ja joskus pääsin käymään "laanilla". Siellä oli puupinoja jotka tuoksuivat hyvälle kun niiden ohi käveli. Maassa oli kaarnan suikaleita joita isä oli vuollut siihen tarkoitetulla raudalla (en muista nimeä, mallin kyllä). Muistan aina sen talvisen metsän, kun tunnen uuden puun tuoksua.

Pelto
Kun isä kynti peltoja, minusta oli mukava seurata miten maa kääntyi auran alla ja teki säännöllisiä vakoja maahan. Käännetyn maan voimakas tuoksu ja lintujen hyppiminen kynnöksessä matoja noukkimassa, kuuluu olellisesti lapsuusmuistoihin.
Myös perunannostoaikaan kuuluu maan tuoksu ja haljenneen perunan. Meillä oli nk. heittokone joka nakkeli perunat pellolle ja välillä koneen piikit halkaisivat maasta nousevan perunan. Se tuoksui raikkaalle ja hyvälle, mutta rikkonainen peruna meni lehmille tarkoitettuun keräyssankoon. Vain ehjät perunat päätyivät kuoppaan(perunakellari) säilöön ihmisravinnoksi.

Omena
Joulun aikaan äiti osti laatikollisen punaisia omenoita. Omenalaatikko laitettiin kellarin portaille ja kun sen oven aukaisi, vastaan humahti ihana, hedelmäinen omenan tuoksu. Hedelmät maistuivat taivaallisen hyvälle ja olivat pirskahtelevan täyteläisiä, varsinkin kun ne olivat säliytyspaikasta johtuen kylmiä.
Mistähän saisi saman makuisia omenoita!

Rahkapiirakka
Äiti leipoi oivallista leipää. Pullat olivat aina pitkoja ja ne olivat hyviä, vaikkeivat kauniita olleetkaan. Pikkupullia tai kakkuja äiti ei ehtinyt tekemään.
Naapurin Paula sensijaan ehti ja osasi leipoa kauniita pikkupullia ja vaesinkin rahkapiirakkaa.
Tiesin aina ängetä kylään heidän pieneen mökkiinsä silloin kun Paulalla oli leipomispäivä. Istuin keittiön penkillä ja joka kerta sain käteeni ihanan, pehmeän, valkoisen tuoksuvan palan rahkapiirakkaa. Se oli tehty pullataikinaan.
En tiennyt miten hitaasti olisin syönyt sen, että pala kestäisi mahdollisimman kauan.
Siitä lähtien tähän päivään asti olen rakastanut rahkaa, niin leivonnasisissa kuin muutoinkin.

Lakanat
Talvisin äiti kuivatti lakanoita navetan vintille vedetyillä naruilla. Ne saivat heilua siellä jäässä pitkän aikaa ja sisälle tuotaessa ne olivat vielä kohmeessa. Pyykin kosteuden haihtuessa, tupaan tuli raikas, puhdas tuoksu ja miten ihanaa oli mennä nukkumaan sellaisiin lakanoihin.

torstai 1. tammikuuta 2009

Kirjan kanssa koko päivä

Vuoden ensimmäinen päivä.
Mitä siihen perinteisesti on kuulunut?
Wienin filharmonikot ja Strauss sekä Garmish Partenkirchenin mäkikisat.
Kumpaakaan en katsonut tänään.
Konserttia en muistanut ja mäkikisa ei kiinnostanut.

Olen lukenut Marklundin dekkaria. Luen sitä ruokapöydässä, nojatuolissa, sängyssä. Välillä teen ruokaa ja käyn tietokoneella ja taas uppodun kirjaan.
Olen lukenut nyt joulun aikaan kolme kirjaa joista paras on ollut Sofi Oksasen Puhdistus.

Olen miettinyt sen kirjan ihmisiä ja sitä miksi he tekevät niin kuin tekevät. Naisen elämää ja valintoja tai joutumista ihmiskaupan uhriksi. Rakkautta, mitä ja miksi sen eteen/puolesta on valmis tekemään ja kannattaako se.

Täytyy lukea kirja uudelleen jonkun ajan kuluttua. Ensimmäisellä kerralla tulee luettua aina ahneesti ja jotain jää huomaamatta tai joku asia aina selventyy paremmin uudelleen luettaessa.
Sinuhe Egyptiläisen luen uudelleen aina muutaman vuoden välein ja aina se on yhtä hyvä ja antoisa.