Hiihtäminen

Sisareni lähetti minulle vanhoja kuvia, joita oli skannannut ja tallettanut tietokoneelle. Yhdessä kuvassa olen naapurin tytön kanssa suksilla.
Olen kuvassa 7 vuotias.

En muista ollenkaan kuvan ottamis ajankohtaa, tai missä se on otettu, mutta kyllä se minulta näyttää, On anorakki, hiihtohousut, villasukat ja pipo päässä, ihan niinkuin hiihtämässä olla pitääkin.

En pitänyt lapsena hiihtämisestä. Koulussakin olin aina kaikissa hiihtokilpailuissa jos en viimeinen, niin ainakin toiseksi viimeinen. En ollut erityisen kilpailuhenkinen, enkä urheilullinen. Pidin enemmän lukemisesta, laulamisesta ja yleensäkin esiintymisestä niin näytelmissä kuin runonlausunnassakin. Kerron niistä myöhemmin.

Kerran oli taas hiihtokilpailut koulussa (mitenkähän paljon niitäkin talvessaan oli, minusta tuntui että aina).
Hiihtelin tympääntyneenä ja eiköhän joku jo kolkutellut kantapäillä. Se oli luokkakaverini Lissu joka jäi kilpailusta huolimatta hiihtämään kanssani. Kohta edessä oli vietävän iso ylämäki ja meitä kyllästytti, eikä kilpailu olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Lähiaikoina oli ollut isot hiihtokisat, joko olympialaiset tai vastaavat ja siellä Suomalainen hiihtäjä oli keskeyttänyt kilpailunsa.
Pysähdyimme mäen alle ja juteltiin miten tylsää ja ihottavan työlästä olisi kavuta noin ISOA mäkeä ylös. Silloin päätimme, että jos kerran isoissa hiihtokilpailuissa voi keskeyttää, niin kyllä koulun hiihtokilpailussakin voi ja käännyimme kaikessa rauhassa takaisin koululle.
Meillähän ei ollut sitten mitään kiirettä palailla takaisinpäin ja aikaa kului. Kun vihdoin pääsimme perille, niin vastassa oli huolestunut ja vihainen johtajaopettajamme. Kaikki muut olivat palanneet aikoja sitten ja meitä oli odotettu vaikka kuinka kauan. Oli jo meinattu pelastuspartio lähettää etsimään.
Totesimme vain viattomasti keskeyttäneemme kisan. Opettajan kommentti selitykseemme ei taida olla painokelpoista :o)

Toinen tarina hiihtämiestä tapahtui äitini kanssa. Äiti ei paljon hiihdellyt, minä en ainakaan muista hänen juuri suksille nousseen, mutta silloin kauniina aurinkoisena talvipäivänä hän halusi lähteä kanssani hiihtämään.
Yöllä oli satanut pehmeää vitilunta ja metsä oli huikaisevan kaunis kirkkaassa kevättalven auringonpaisteessa.
Metsän jälkeen tulimme mäen päälle, josta latu laski alas pellolle. Laskin ensin mäen ja sanoin äidille ettei se mäki ollut paha, anna tulla vain. Äitiä vähän pelotti niin mäki kuin omat kyvyt laskea sitä. Uskalsihan hän viimeinkin laskea ja kaikki meni hyvin siihen asti, kun äiti tuli mäen ja pellon taitteeseen.
Silloin tasapaino petti ja äiti humpsahti nurin pehmeään lumeen. Ihan kuin olisi untuvakasaan hypännyt.
En muista milloin olisin nauranut niin makeasti. Lunta oli valtavasti, se oli höttöistä ja pehmeää eikä hangesta näkynyt muuta kuin yksi sauva ja suksen pää.

Hiihdin katsomaan vedet silmissä hihitellen kuinka oli käynyt, jolloin kuopan pohjalta kuului" auta minut ylös täältä ja lopeta tuo nauraminen".
Oli muuten homma saada äiti ylös pehmeästä lumesta, varsinkin kun kaikki voima minulla meni edelleen nauramiseen.
Saatiinhan luminen muori loppujen lopuksi ylös ja sitten kopisteltiin lunta vaatteista ja joka paikasta.
Äidille ei fyysisesti käynyt mitenkään, mutta henkinen kolaus oli ehkä pikkuisen vaivana, vaikka naureskeli äitikin lopulta koko jutulle kun kerroin miten hupaisalta hänen kaatumisensa ja sen myötä lumen pöllähtäminen oli näyttänyt.
Loppumatka sujui tasaisessa maastossa levollisesti kotiin asti.