Valokuvatorstai

174. haaste

ILO

Tämä ei selityksiä tarvitse.

Pomo

Meillä on uusi johtaja. Aloitti elokuun alussa.
Paluumuuttaja Raahesta. Vaalea, hoikka, 42v, tehokkaan oloinen, hyvin koulutettu niin teoriassa kuin työelämässäkin. Tehnyt pitkän työuran kilpailevassa yksityisessä firmassa, koulutus: restonomi, teknikko, opettaja..
Tuli tänään katsastamaan työyksikkömme.
Käteltiin ja juteltiin pikaisesti kesken kiivaimman oppilasruokailun. Hän oli liikenteessä palvelujohtajan kanssa ja mitenkäs sitä muuten talon touhun näkee, kuin menemällä linjastoon ja ruokailemaan.

Annoin heidän syödä rauhassa ja ruuhkan hellitettyä menin pöytään kyselemään miltä touhu ulkopuolisen silmin näytti.
Uusi johtaja yllätti minut kybällä kertoen, että hän tuntee minut vuosien takaa. Oli kuulemma ollut 9. luokkalaisena TET-harjoittelussa siinä päiväkodissa jossa olin töissä. Hän muisti minut kuulemma reippaana, iloisena ja tehokkaana ihmisenä, jota hän katsoi ylöspäin ja jonka vaikutuksesta valitsi ateria/catering alan elämäntyökseen. Muistaa jonkun resepinkin minulta ottaneen ja ilmoitti vielä kohteliaasti että kello on kuulemma minun kohdallani vallan pysähtynyt. Ihan olen saman näköinen kuin silloinkin :o) No joo, saahan sitä sanoa.

Vastasin, etten muista hänestä tai harjoittelustaan mitään. Hän ymmärsi sen kyllä, niin paljon päiväkodissa kulki lastentarhanopettajiksi opiskelevia, harjottelijoita ja TET- oppilaita ym. porukkaa.

Täytyy sanoa, että olipa mukava kuulla jollekin jääneeni positiivisesti mieleen ja että olen onnistunut luomaan hyvän kuvan omasta ammatistani, jopa niin paljon että se ohjaa nuoren samalla alalle.

Onko tämä omakehua?
Antaas olla vaan, ihan täällä ollaan rinta rottingilla :o)

Mustikoita ja mitalli

Tänään kaupungin urheilukeskuksessa oli Sipsu-kisat ja kuulemma 600 lasta oli paikalla kilpailemassa kenttälajeissa.
Tyttären tytär 3v. osallistui 20m juoksuun ja pallon heittoon. Juoksussa tuli toinen sija ja pallonheitossa pallo oli lentänyt ihan hyvän matkaa, alakautta heitettynä.

Mitalli siis tuli ja karkkipussi ja paljon hyvää mieltä sekä iloa omasta onnistumisesta.
Tämä kaikki on siis kuulopuhetta, kun itse en ollut paikalla vaan kannustusjoukoissa oli äiti ja ukki, sekä eno vähän myöhemmin.

Minä lähdin mustikoita etsimään.
Olen tavattoman huono suunnistamaan metsässä (ja vähän muuallakin), joten marjapaikka täytyy olla sellainen, että siinä on joku maamerkki johon suunnistaa tai sitten tie tarpeeksi lähellä.
Menin lapsuuteni maisemiin Lankiselle. Lankinen on voimalinjoilla oleva iso mäki ja sen alla Lankisen lampi. Maasto on kuivaa kangasmaastoa, enemmänkin puolukkaseutua, mutta kyllä sieltä jostain paikoin myös mustikkaa löytyy.
Lankisen maastossa on paljon hiekkateitä ja paikoin se kaartelee melko lailla ja on syvillä urilla mäkikohdissa sateiden aiheuttamien vesivirtojen jäljiltä. Ihan sai kieli keskellä suuta ajella.

Kävin kahdessa kohtaa marjastamassa ja tuloksena oli vain n. 3-4l marjoja. Tiukassa on nyt Kainuussa mustikka tai sitten minä en osaa löytää parhaita marikoita.


Sen verran kuitenkin marjoja sain, että muutama rasia meni pakastimeen ja kesän ensimmäinen marjapiirakka tuli tehtyä.
Oikeastaan ajattelin heti kotiin tullessani tehdä sen piirakan noin niin kuin Mitalikahville, kun kerran perheeseen on mitalejakin tänään saatu. Berliinistä niitä ei sen sijaan ole Suomelle tullut, elleivät nyt keihäsmiehet tänään onnistu.


Kävinhän minä välillä lammen rannassa istumassa ja teki niin mieli mennä uimaan, mutta kun alasti en nyt raukkamaisesti kehdannut, oli nimittäin toinenkin auto lähistöllä ja oksien rapsahtelua olin rinteestä kuulevinani. Perinteisesti olemme kyllä tyttären kanssa aina vähintään kerran kesässä naku-uinnilla siellä olleet, tänä kesänä ei vielä olla ehditty.


Metsässä oli kuuma ja kumpparit hiostivat jalkoja. Hyttyset eivät kyllä kiusanneet ja nautin täysin siemauksin metsästä, hiljaisuudesta, puiden tuoksuista ja lammen rannan sudenkorentojen tanssista.



Mustikkapiirakka odottaa syöjiään.

On ollut mukava päivä :o)