Olin kolme tuntia, kolmen TYKY-kuntoutuksessa olevien työntekijän henkilökohtaisessa kuntoutuspalaverissa, jossa haettiin ratkaisuja työssä jaksamiseen ja yleensäkin koko työhön.
Kolme erilaista tarinaa.
Ensimmäinen oli motivoitunut ja keskustelu antoisa, toinen siinä ja siinä ja kiikun kaakun, kolmas kaunisteli totuutta ja syytteli.
Olo on kuin kuin jyrän alle jääneellä lutikalla, henkisesti ajatellen.
Päällikköni kuiskasi lähtiessäni: hienosti toimittu esimiehenä.
Perkele, voihan se niinkin olla, se työminä, mutta miten sen saa jäämään kotiin ettei vaivaa ja mielessä pyöri yön hiljaisina tunteina.
Asiat joista puhuin olivat oikeita, ei siinä mitään, mutta rasittaa vain välillä olla se jonka niistä pitää keskustella. Ja miksi niitä kasaantuu niin paljon.
Olen miettinyt sitä, miksi kaikki asiat pamahtavat päähän yöllä kun herään. Heti, välittömästi herätessä rumba pyörii päässä ja vaikka kuinka koettaa olla ajattelematta, niin jostakin taas pujahtaa ajatuksiin joku ongelma.
Pakko nousta ylös, hakea lehti ulkoa postilaatikosta ja lukea se syöden jotain pientä. Sen jälkeen saattaa olla mahdollisuuksia jopa saada jälleen unen päästä kiinni.
Eihän siinä mitään jos sais nukkua aamulla, mutta kello on armoton ja herättää 5.30.
Päännollausohjeita koetan järjestää lukemalla illalla aina kirjaa, mennä nukkumaan vähän myöhemmin kun aiemmin mennessä herää takuuvarmasti. Jumpan rasitukset auttavat aika kivasti ja siellä ei ainakaan tarvitse ajatella muuta kuin itseään.
Alkoholi ei auta mitään, se vai tuo levottoman yöunen ja eipä se muutenkaan mitenkään helpota oloa eikä eloa.
Onneksi ei näitä päiviä ole ihan koko ajan, muuten saattaisin olla zombie kaiken aikaa.
