torstai 27. marraskuuta 2008

Koirat

Ensimmäinen koira oli sekarotunen pystykorvanmallinen Turre.
Turre oli hyvä vahtikoira ja kotona ihan kiltti ja sopuisa. Vieraiden oli syytä varoa silittelemästä koiraa, sillä se saattoi "havartaa" kuten äiti sanoi. Havartaminen tarkoitti hampailla nirhaisua, ei varsinaisesti puremista.
Muistan kerran kun äiti toi hevosella ja reellä koululle maitoa tonkissa Turren seuratessa mukana. Koulun keittiön ovella naisopettaja tuli juttelemaan äidin kanssa ja halusi silittää Turrea. Äiti varoitti opettajaa sanoen koiran saattavan purra. Opettaja ei uskonut vaan meni käsi ojossa koiraa kohti ja tietysti Turre ärähti hänelle.
Turrea nolotti suunnatomasti kun se oli joutunut ärhentelemään tuntemattomalle ja meni korvat luimussa kauemmaksi.
Opettaja alkoi huutamaan kuinka vaarallinen koira tuolla tavalla on irrallaan ja se pitää lopettaa ja plaplapla. Äiti totesi varoittaneensa opettajaa ja sanoi ettei sitä lopeteta, mutta hän pitää huolen ettei Turre enää kulje mukana maidontuontimatkalla. Kyllähän äitiä suututti ihan suunnattomasti. Hän ei voinut ymmärtää miksi oppinut ihminen ei usko, kun selvästi sanotaan ja varoitetaan.
Turren kohtaloksi koitui auton alle jääminen. Se oli aika kelju tarina. Meillä asuva lievästi kehitysvammainen nainen oli sitonut muiden tietämättä koiran juosunarun illalla pihassa olevaan puimakoneeseen. Aamulla varhain oli omistaja hakenut puimakoneen traktorilla eikä hän huomannut kytkettyä koiraa. Niinpä koira juoksi puimakoneen perässä ja jäi isolla tiellä vastaantulevan auton alle.

Olin kauan toivonut koiraa Turren jälkeen, mutta äiti ei halunnut. Ollessani alaluokilla opettajani koiralle syntyi penikoita ja kun ne eivät olleetkaan puhdasrotuisia Suomen pystykorvia, kuten emä oli (narttu kävi tuhmilla teillä) niin hän tarjosi niitä oppilaille. Kävimme katsomassa pentuja ja minä päätin, että otan kyllä yhden. Pentu oli pieni, kullanruskea ja pörröinen, kuin lelu. Opettaja halusi että maksan koirasta yhden markan, noin niinkuin onnenrahana. Kuulemma ilmaiseksi ottaminen tuottaa koiralle huonoa onnea.
Oli talvipakkanen ja mietin miten vien koiran kotiin reilun kilometrin matkan. Opettaja antoi tyttärensä nuken kantokopan ja sinne se pentu laitettiin. Kun oli niin kylmä, niin laitoin pennun kopan kanssa takkini alle ja niin siinä sitten mentiin kotiin päin. Pentu työnsi välillä päänsä ulos takin alta, mutta laittoi kiireesti takaisin kun pakkanen nipisteli kuonoa.
Kotiin tullessa sanoin äidille, että mullapa on yllätys ja päästin koiranpennun tuvan lattialle. Äiti ei tykännyt ollenkaan ja sanoi ettei ainakaan ala pentua ruokkimaan. "Mitä sä tommosen toit ja mitähän se opettajakin meinaa kun mukuloille koirenpentuja jakelee" Taisi se sanoa muutakin.
Antoihan äiti koiralle ruokaa ja tykkäsikin se siitä jahka ensin totutteli asiaan.

Koiran nimeksi tuli Rötö. Sitä en muista kuka nimen keksi, mutta veljeni lisäsi nimeen vielä from Finland, eli Rötö from Finland.
Oikea aateliskoira.
Rötö oli pienikokoinen ja kaunis koira. Luonteeltaan kiltti ja oppivainen, ei purrut eikä ollut vihainen. Se sairasti panikkataudin ja selvisi hengissä Sisko syötti sille vitamiinipillereitä ja mitä lie troppeja, mutta ne auttoivat. Näkönsä se siinä menetti tai ainakin tuli huononäköiseksi. Muuten koira eli terveenä ja ilahdutti meitä melkein 20 vuotta.

Se oli narttukoira ja juoksuaikaan oli pihamaa täynnä "kärpikoiria", eli kaikki oman kylän ja lisäksi muutama naapurikylän uroskoirakin koetti päästä apajille. Se oli raivostuttavaa aikaa. Rötö piti pitää sisällä ja kun sen vei ulos asioille, niin sai olla mukana keppi ja paljon kärsivällisyyttä kovan äänen lisäksi että selvisi sisälle ilman ettei joku rakki ehtinyt nartun päälle hypätä.
Eikä siinä kaikki. Kun lähdin postille tien päähän, niin minulla oli pitkä kettinki jota pyöritin kävellessäni ympärilläni, muuten olisivat ympärilläni kieppuvat rakit kaataneet minut ja jäpittäneet jalkoja. Niin sekaisin ne olivat nartun hajusta, jota tietysti minustakin tuoksui niiden aisteihin.
Koiralauma viipyi viikon, toista kerrallaan pihamaalla. Talvisin koko piha oli keltaisena ja ruskeana niiden merkkijäljistä ja paskakasoista. Eikä niitä saanut mikään lähtemään pois, ei nälkä eikä kylmä, ei huuto eikä kivien tai lumipaukkujen nakkelu. Piha rauhoittui vasta kun nartun kiima loppui.
Teki Rötö pentujakin. Osa niistä annettiin toisiin koteihin ja osa oli pakko lopettaa jo pentuna, niin kamalaa kuin se olikin.
Kerran talvella Rötö hävisi ja koska tiesimme sen odottaneen pentuja, lähdimme etsimään minne se on pennut tehnyt. Navetasta ei löytynyt, eikä navetan vintiltä, tallista eikä liiteristä. Menimme tyhjään puimalaan isän, veljen ja sisaren kanssa. Hajaannuimme ympäri puimalaa ja kuulimme pentujen vikinää. Kävelimme hiljaa ja koetimme paikallistaa emän ja pentujen sijainnin. Keskellä puimalan lattiaa ääni oli voimakkain. Isä haki sorkkaraudan ja repi lattilaudat ylös. Siellähän Rötö oli neljä pentua vierellään.
Isä repi lautoja vähän enemmän ja löysimme sielä yhden pennun, joka oli kuollut jouduttuuan eroon emon lämpimästä turkista. Voi miten se suretti meitä, niin kaunis urospentu. Nostimme pennut jokainen syliimme ja lähdimme viemään niitä sisälle ja emokoira seurasi perässä. Laitoimme koirat johonkin lämpimään koriin tuvan nurkkaan ja olimme onnellisia että saimme pelastettua ne neljä pentua.

Äiti pelkäsi ukkosta. Kun jostain päin alkoi jylisemään äitee laittoi oitis kumisaappaat jalkaan ja komensi meitäkin laittamaan. Ikkunan luona ei saanut olla, eikä pistorasioiden lähellä. Paras paikka tuntui olevan keskellä tupaa tai jossain piilossa. Rötö oppi nopeasti äidin tavat ja ukkosen ilmalla se piiloutui perimmäiseen nurkkaan sängyn alle. Ei sille kuitenkaan kumppareita laitettu.


Rötö eli todella vanhaksi ja loppuaikanaan siitä tuli myös kuuro. Ruokakupillekin se komennettiin paukuttamalla jalalla lattiaa. Tärinän tunnistettuaan se osasi tulla ruokakupilleen.
Markan hintainen koira ilahdutti meitä kaikkia lapsia javanhempia ja jokaisella on siitä varmaan omat muistonsa.

3 kommenttia:

Marguetta kirjoitti...

Muistan minäkin Rötön. Siihen aikaan oli jo vanhus, sokea ja kai kuurokin. Muistan kuinka hän majaili keittiön pöydän alla ja sieltä vaivaisesti tuli esiin kun oikein houkutteleva tarjous tuli. Luultavasti siis ruoka. :-)

Joskus epäilit etten voi muistaa, kun kuoli mun ollessa pieni, mutta muistan ihan selkeästi. Sitä olen joskus pohtinut että minkä ikäinen lie olin kun sitten kuoli?

Marleena kirjoitti...

Muistatko sitä, kun me Jarmon kanssa olimma metsän istutuksessa, Rötö oli aika pieni ja juoksi jotenkin salaa Jarmon taa niin että Jarmo kopautti sitä kuokalla päähän. Rötö meni tajuttomaksi ja minä itku kurkussa sitä kannoin kotiin ja olin ihan varma että se kuoli. Matkalla se kuitenkin heräsi eikä sille ainakaan mitään näkyvää vikaa tuntunut jääneen. Jarmo säikähti ja oli pahoillaan kun luuli että tappoi Rötön.

Huhtikuunnoita kirjoitti...

Marguetta: Arvelisin, että olit 5-6 vuotias Rötön kuollesssa, joten kyllä sinä varmaan sen muistat.

Marleena: En muista ollenkaan tuota kuokalla kopautusta. Taisit todella säikähtää pahasti, sehän oli aikalailla sinun koirasi, varsinkin sen penikkataudin jälkeen. Sen kyllä muistan, kun Rötö haukkui ja yritti purra siiliä pellolla. Eikä saanut aikaiseksi muuta kuin kiukkua sähisevän ja pomppivan siilin sekä verisen kuonon :o)