Puimalan maalaus

Ensimmäinen lapsuusmuistoni liittyy uuden puimalan maalaamiseen. Maalaistalomme pihapiiriin oli rakennetti iso puimalarakennus, jossa säilytettäisiin olkia lehmien kuivikkeeksi ja jyvälaareissa ohran ja kauran jyviä. Siellä puitaisiin myös vilja puimakoneella, joka sinänsä oli ihmeellinen härveli , mutta siitä tuonnempana.
Uusi rakennus piti tietysti maalata ja punamultaahan siihen maalina käytettiin. Isälläni oli korkean paikan kammo, joten n 12v sisareni joutui nousemaan tikastasanteille ja maalaamaan kaikki yläseinät. Muistoni liittyy juuri tilanteeseen jossa sisareni oli korkealla maalaamassa ja minä siinä tikkaiden juurella pensselöin alaseinää.
Kerroin aikoinani sisarelleni muistikuvastani. Hän ihmetteli kuinka voin sen muistaa, koska olin silloin vasta vähän yli kaksi vuotias. Minulle oli kuulemma maalipurkkiin laitettu vettä ja annettu pieni pensseli, koska olin vaatimalla vaatinut päästä myös maalaamaan siskon kanssa.
Ilmeisesti tilanne oli niin merkityksellinen, että se jäi mieleeni vaikka olinkin vielä ihan pikkuinen.

Puimalarakennus oli hyvä leikkipaikka ja varsinkin kun leikittiin kymmentä tikkua laudalla niin sieltä löytyi aina parhaat piilot ja kyttäyspaikat. Olkien ja laareissa olevien viljojen puhdas ja pehmeä tuoksu, viljalaarien päällä oleva pikku vintti ja työkaluvarastot antoivat mielikuvituksen lentää. Siellä viihtyi yksinkin leikkien joko kissojen tai koiran kanssa, tai nukkeleikeissä. Myös porukassa peuhattiin olkien seassa, vähän kuin nykylapset pomppulinnassa.


Se oli myös jännittävä paikka. Syksyllä puimalaan tuotiin puimakone, jota käytettiin traktorin moottorilla. Suuri ihmeellinen ja kovaääninen laite, jossa oli vaarallisia hirvittävällä vauhdilla pyöriviä telahihnoja ja edestakaisin liikkuvia viljoja kuljettavia osia. Tuntui että siinä oli joka puolella liikkuvia ja pyöriviä ulokkeita ja laitteita. Puimakoneen takaosassa seisoi syöttäjä, joka työnsi viljat koneen uumeniin. Koneen sisällä pyörivät osat irroittivat jyvät oljista ja ohjasivat ne koneen molemmilla puolilla oleviin kangassäkkeihin. Viljan korret lensivät koneen perästä kauas oljille tarkoitettuun tilaan ja vihneet putosivat koneen alle, josta niitä piti lapioida aika-ajoin vähemmäksi. Ilma oli sakeanaan meteliä, viljan tuoksua ja joka paikkaan takertuvia vihneitä. Iho kutisi, työ oli hikistä ja raskasta.
Se oli myös aika vaarallista. Eräs kylän naisista menetti toisen kätensä olkavarteen asti ollessaan syöttäjänä ja rukkasen tarttuessä pyöriviin teriin vieden käden mukanaan ja leikaten sen silpuksi . Myös telahihnat saattoivat luiskahtaa pois paikoiltaan ja lentää hirveällä voimalla viljsäkkejä vaihtaviin miehiin.
Lapsesta puintipäivät olivat ihanan jännittäviä ja mielenkiintoisia. Niitä odotettiin innolla ja sinne tungettiin väkisin, vaikka tiedettiinkin ettei koneen vierellä saanut olla sen vaarallisuuden takia ja myös siksi, että aikuiset saivat tehdä työnsä rauhassa. Usein olimmekin puimalan avovintillä mahallaan ja katsoimme alhaalla jylisevää konetta ja sen ympärillä hyöriviä ihmisiä.
Puinti kesti yleensä kaksi päivää ja sen jälkeen kone siirtyi toiseen taloon.