Eläimiä

Meillä oli pientila, jossa oli muutamia hehtaareja maata, 5-6 lehmää, hevonen, sika, kanoja, kissoja ja koira. Lampaita on kuulemma ollut ennen syntymääni, mutta ei minun lapsuudessani.


Lehmät olivat Ayshire-rotua ja kaikilla oli tietysti nimet kuten Oma, Heija ja Nuppu. Yhden vasikankin muistan nimeltä; Iltarusko. Sain antaa sille nimen ja liekö syntynyt illankorvassa koska noin runollisen nimen sai.
Lehmät lypsettiin käsin ja minäkin osallistuin siihen hommaan, kun oli pakko. Ei se mitään lempihommaa ollut, sattui se sen verran käsiin.



Hevosista muistan kaksi, Vappu ja Poju. Ne olivat ihan työhevosia
joita isä käytti pelloilla ja
talvisin metsässä savotoilla. Meillä ei ollut koskaan traktoria.
Vappu-hevonen kuolikin työnsä ääreen talven savotalla. Kovaa työtä ne tekivät, eikä niiden elämä helppoa ollut.
Pojun muistan oikein hyvin kun isän kanssa kävin sen hakemassa toisen kylän maalaistalosta. Isännät hieroivat kauppaa hevosesta ja kun sopuun päästiin, niin sen jälkeen he istuivat pöydän ääressä ja naukkailivat miestä väkevämpää kaupan kunniaksi. Kotiin lähdettiin sitten hevosen ja pienen reen kanssa. Aluksi mentiin ihan säyseästi, mutta pienessä huppelissa oleva uusi hevosen omistaja halusi kokeilla miten lujaa uusi heppa juoksee. Suitset napsasi ja isä hoputti hevosen vauhtiin ja minua pelotti. Pitelin miten kuten reen reunoista kiinni ja huusin isälle " Lopeta, kohta ollaan ojassa , kuulitko?" Aikansa siinä metsätiellä isä hevosta juoksutti, mutta maantielle päästyä hiljensi vauhdin kävelyksi.
Taisi olla tyytyväinen ostokseensa.

Yhtenä kesänä oli sellainen sika, jota en unohda koskaan. Se eli vapaasti pihamaalla ja oli kuin koira. Se leikki meidän lasten kanssa ja kerrankin kun juoksin puimalaan päin lensin yht´äkkiä nurin. Ihmettelin mikä minut kaatoi ja käännyin katsomaan. Sika kaarsi saparo suorana minusta poispäin. Oli juutas juossut suoraan kintuilleni, kaataen minut. Saatoin vain kuvitella sen tyytyväistä ilmettä onnistuessaan kepposessaan.
Se myös kulki aina isän mukana kun hän vei maitotonkat tienvarteen ja postille se myös änkesi mukaan. Posti piti hakea kylän yhteisestä postilaatikosta mäen päältä. Kerran äiti pyysi sisartani hakemaan postin, mutta sisko kieltäytyi ja sanoi ettei ilkeä mennä kun sika kulkee vieressä. "Olen kuin mikäkin sikopaimen, en mene!"


Sialla on hirveä ääni. Kerran eräs sika päätti kokeilla sopiiko pää karsinan tankojen välistä ja sopihan se. Takaisin se ei sitä saanutkaan, kun korvat ottivat kiinni. Väki oli silloin heinäpellolla ja sisareni lähetettiin kotiin kahvinkeittoon. Sisko kohta juoksi tukka hulmuten takaisin pellolle ja huusi jo kaukaa että sika kiljuu kamalasti navetassa. Kaikki tietysti sännättiin katsomaan mitä on tapahtunut. Todellakin, sika kiljui raivoisasti pää jumissa karsinan tankojen välissä ja me pidettiin korviamme. Isa haki kiireesti rautakangen ja väänsi tankoja sen verran että possu sai päänsä irti. Ääni loppui kuin leikaten ja sika alkoi kärsällään kuopimaan olkia, ikään kuin ei muuta olisi tehnytkään.
Jäätiinkin kaikki sitten odottelemaan kahvin valmistumista ja naureskeltiin tapahtuneelle.

Kanoja otettiin yhtenä kesänä, niitä taisi olla 6. Isä teki niille häkin ja oikein hienot munimispesät, mutta käytännössä nekin kulkivat pitkin pihamaata ja saivat sisareni hermoromahduksen partaalle kuopiessaan hänen vaivalla laittamansa kukkapenkit. Munia ne eivät koskaan tehneet pesään, vaan niitä etsittiin navetan ylisiltä tai liiteristä tai milloin mistäkin. Ne olivat todellisia luomukanoja ja vapautta niillä oli liikaakin.

Eläimet olivat hyötyeläimiä ja vaikka niitä kohdeltiin ihan hyvin, niin niiden tarkoituksena oli tuoda maitoa ja lihaa perheelle. Ei ollut mitään epäilystä miten sialle talvella kävi tai mitä tapahtui sairaalle lehmälle ja sonnille. Se oli elinkeino ja elätti 7 henkisen perheen.

Koirista ja kissoista kerron myöhemmin.
Niistäkin on monta tarinaa.