keskiviikko 31. joulukuuta 2008

Vuosi vaihtuu






Toivotan vuosi sitten otetujen kuvien ja Charles Chaplinin SMILE
laulun sanojen myötä
Hyvää ja Onnekasta Uutta vuotta kaikille !


Smile

Kun pilvi taivaan peittää,
varjoja maahan heittää
niin valittain, kuljet tietäsi vain.
Hymyn suo silloin pilvet poistaa,
auringon lailla loistaa,
niin onneen arkinenkin tie,
sun vie.

Syömmessä murhe musta,
kaipaat sä lohdutusta
vaan löydä et,
vaikka ain´etsinet.
Hymyillen voit myös
murheen kantaa,
auringon loistaa antaa.
Yön jälkeen loistaa voi
taas aamun koi.

sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Pallosalama

Sinä kesänä kun jalkani oli kipsissä, näin pallosalaman.
Oli alkuilta, isä ja äiti olivat lypsyhommissa. Makasin tuvassa sängyllä ja kuuntelin seinällä olevaa radiota, kun en jaksanut enää linkata kainalosauvojen kanssa.
Sisällä olivat myös molemmat veljeni.
En muista kuulleeni ukkosenjylyä, mutta yht´äkkiä radiosta tuli ulos jalkapallon kokoinen kirkas pallo, joka alkoi poukkoilla ympäri tuvan seiniä. Mitään ääntä ei kuulunut, eikä se jättänyt jälkiä osumiinsa kohtiin seinissä. Seurasin pallon liikkumista, kaikki kävi hyvin nopeasti ja lopulta se pujahti leivinuunin oven ilma-aukoista savupiippua pitkin ulos,
Pojat istuivat pöydän ääressä eivätkä hekään ehtineet liikahtaakaan salaman liikkeen aikana.
Pallosalaman poistuttua aloimme yhteen ääneen huutaa, että mikä se oli, oliko se pallosalama, näitkö, kuulitko, sattuiko se keneenkään, jäikö seiniin jälkiä, mistä se tuli ja minne se meni????

Pojat säntäsivät navettaan kertomaan äidille ja isälle ja minäkin vääntäydyin sängystä jaloilleni. Harmitti vietävästi etten ehtinyt mukaan kertomaan ja näkemään heidän ilmeitään kuullessaan salamasta.
Jälkeenpäin pohdimme mitä olisimme tehneet, jos salama olisi sytyttänyt tulipalon, tai osunut johonkin meistä lapsista. Minua varsinkin huoletti kun en olisi päässyt juoksemalla karkuun, painavan kipsin takia.
Jompikumpi pojista totesi, että toki olisi ensimmäisenä kantanut minut ulos jos olisi syttynyt tulipalo.
Se oli jännittävä tapahtuma ja siitä puhuttiin pitkään jälkeenkin päin.
Eikä ole toista pallosalamaa kohdalle sattunut, eikä varmaan satukkaan.

lauantai 27. joulukuuta 2008

Antti Fantti Elefantti

Oli maanantai 21.5.1963.
Olin ollut koulussa ja iltapäivällä ei ollut mitään tekemistä. Otin äidin pyörän ja lähdin ajelemaan kylätietä pitkin, ilman sen kummempaa määränpäätä. Kylän laidalla, viimeisen talon jälkeen loivassa alamäessä päätin kääntyä takaisin kotiinpäin ja käänsin samassa pyörän keskelle tietä.

Seuraava muistikuvani on kun istuin tien laidassa, pyörä oli ojassa kuin se olisi sinne nätisti laitettu ja alamäkeä jarrutti vaaleanruskea auto perävalot punaisena. Auto pysähtyi ja sieltä tuli juosten neljä miestä jotka kyselivät sattuiko minuun, koskeeko johonkin? Ei minua koske mihinkään, vastasin enkä oikein ymmärtänyt mitä oli tapahtunut.Yksi miehistä otti kainaloistani ja koetti nostaa minut seisomaan, mutta jostain syystä jalkani eivät vain osanneet seistä. Ne olivat kuin makaronia.
Miehet hosuivat ja kyselivät onko jossain talossa puhelin tai auto ja vastasin auliisti että tuossa reunimmaisessa talossa asuu kauppias Liukkonen, niillä on auto. Joku miehistä juoksi sinne ja kohta Liukkosen auto tulikin ja minut nostettiin siihen.
Minusta kaikki oli kamalan jännää.

Autoa taisi ajaa Liukkosen rouva ja ensin mentiin meille kotiin kertomaan mitä oli tapahtunut ja hakemaan joku mukaan sairaalaan.
Äiti oli jossain navetanpesuhommissa ja hänellä oli päällään risaisimmat vaatteet mitä talosta löytyi, eikä hän nyt ehtisi pesytyä ja vaihtaa vaatteita. Niinpä hän sanoi vanhimmalle sisarelleni että lähtee minua viemään sairaalaan ja niin tehtiin. Olin oikein iloinen, naureskelin ja sanoin ettei minulla ole mitään hätää, ei koske mihinkään eikä tarvitse huolestua.

Sairaalassa minut vietiin johonkin huoneeseen ja kasvoilleni laitettiin sellainen koppa ja hetken päästä näin vain mustan taivaan täynnä tuhansittain monenvärisiä tähtiä. (Siihen aikaan taidettiin nukuttaa etterillä)
Herättyäni minulla oli vasemmassa jalassa kipsi, joka ulottui reiden yläosasta varpaisiin asti. Minulle kerrottiin että molemmat sääriluut ovat menneet poikki ja siksi pitää olla kipsi. En tiennyt mitkä jalan luista on sääriluita, mutta ymmärsin että jalka on poikki.
En yhtään muista oliko sisar silloin herättyäni enää sairaalassa, mutta saattoi ollakin tai sitten heille oli kerrottu aikaisemmin, että minulla on jalka poikki ja nyt kipsataan. Uskoisin hänen menneen kotiin Liukkosen autossa, koska meille kotiin kaupungista oli kuitenkin 6km.

Minut vietiin sängyllä lastenosastolle huoneeseen joka oli n. 60m2 kokoinen ja jossa oli vuoteita ympäri huonetta. Oviseinän puolella 3, vastakkaisella seinustalla 6 tai 7 ja ikkunaseinää vastapäätä 3-4.
Melkein jokaisessa vuoteessa oli lapsi. Lapset olivat eri ikäisiä ja heillä oli mitä erilaisimpia sairauksia tai heille oli sattunut tapaturma, kuten minulle.
Minä sain paikan pitkältä seinältä, vastapäätä ovea.
Ensimmäisestä vuorokaudesta en muista muuta, kuin että vasta silloin yöllä tuli kipu ja jalkaani koski kamalasti, lisäksi yöllä joku lapsista itki kovasti ja valvotti meitä muita.

Seuraavana päivänä tutustuin joihinkin huoneen lapsista. Vastapäätä oli minua hiukan vanhempi tyttö, jolla oli luumätä jalassa. Hän oli ollut siellä jo kuukausia ja tytöllä oli käytössään rahaa, jota hän antoi hoitajille ja he kävivät ostamassa sillä tytölle hänen tilaamiaan herkkuja.
Vieressäni makasi n.6v poika jolla oli kokonaan kipsattu lantio ja toinen jalka, eikä hänellä ollut housuja. Pojalla oli vuoteessan kaarikehikko, jottei peitto olisi painanut häntä.
Yhdessä vuoteessa oli 4 vuotias poika, hyvin itkuinen ja söi tuttia. Muistan hänet hyvin, koska yksi hoitajista kiusasi poikaa ja ilkkui kuinka NOIN ISO poika syö tuttia. Kaikki huoneen lapset inhosivat hoitajaa ja koitimme kaikki lohduttaa poikaa aina kun hoitaja oli häntä kiusannut. Tämä samainen hoitaja lellitti luumätätyttöä ja kävikin usein hoitamassa herkkuostot. Siitä huolimatta myös tämä tyttö inhosi hänen tapaansa kiusata pientä poikaa.
Alkupäivinä viereiseen petiin tuotiin tyttö, joka oli pudonnut aidan päälle ja ennenkuin verho ehdittiin vetää eteen, näin kuinka hänen haaroissaan oli paljon verta.
Sisätautipotilaiden sängyn päässä oli punainen rusetti ja heidän lääkärinsä oli tohtori Apajalahti, joka tuntui olevan iso herra, ainakin hoitajien mielestä.

Kolmantena aamuna herättyäni kaikki lapset sanoivat että minulla on ihan musta naama. Koetin käsillä kasvojani, enkä tuntenut mitään erikoista. Hoitajat tulivat katsomaan mitä meteliä huoneessa pidettiin ja minut nähtyään lähtivät hakemaan lääkäriä.
Sen jälkeen kävin röntgenkuvassa ja tuomiona oli; kallonmurtuma. Kasvoilleni oli valunut nk. kuollutta verta pään murtumakohdan verisuonista.
Se tarkoitti sitä, että minulta poistettiin tyyny, enkä saisi nostaa päätäni kuukauteen sängystä enkä purra mitään.
Minua syötettiin kuin pikkulasta ja jopa banaani mössättiin ennen suuhun laittamista.
Oli vaikeaa olla koko ajan pää patjassa, kun silloin ei nähnyt mitä ympärillä tapahtui. Nostelin päätäni aluksi, kunnes kerran kaikki pyöri päässäni kuten karuselli ja siitä tuli niin paha olo, että katsoin parhaaksi totella hoitajia.
Koska osa meistä ei päässyt liikkumaan, eikä ollut mitään tekemistä kuvittelimme ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia tarinoita ja satuja. Se joka saattoi kävellä kertoi meille muille mitä ikkunasta näkyi.

Kipsi kutitti jalkaani ja kerran sain jostain pitkän viivottimen jolla antaumuksella raavin jalkaani reidestä kipsin yläosan aukosta. Raapimisesta tuli iso kasa kuollutta ihoa, jonka koetin vaivihkaa työntää sängyn alle. Sain siitä siivoojalta ankaria moitteita, kun olin sotkenut tahallani lattiaa.

Hoitajia piti kutsua Tädiksi. Sängystä ei saanut juurikaan poistua, eikä varsinkaan huoneesta. Jos jotain tarvitsi, niin piti huutaa "Täti". Joutavia ei saanut huutaa, vaan piti olla hyvä syy kuten vessahätä tms.
Yhden tädin nimi oli Irma, joten huusimmekin "Irma-täti" ja hän tuli kysymään mitä asiaa? Tädit eivät seurustelleet lasten kanssa, he vain syöttivät, veivät vessaan ja lääkitsivät meitä.
Jos Tädit olivat syömässä tai kahvilla heitä kustuessamme, niin saimme kuulla vihaisen äänensävyn kera moitteita moisesta typeryydestä.

Vieraat eivät saaneet tulla sängyn viereen, vaan he saivat katsoa vain ovelta. Kerran vanhin sisareni tuli katsomaan minua ja hän oli tuonut lehtiä luettavakseni. Hän koetti heittää lehdet luokseni, mutta eiväthän ne lentäneet kuin pari metriä. Sisko vilkuili nopeasti ympärilleen ja juoksi, napasi lehdet ja toi ne minulle ja halasi itkien palaten kiireesti takaisin ovelle.
En ymmärtänyt silloin kuten en nytkään, miksi omaisia ei päästetty lasten lähelle.

Vieraita ei käynyt kovin usein. Osa lapsista oli maakunnista 50-100km päästä, eikä silloin ollut julkisia- tai omia kulkuvälineitä kovin tiheästi. Osa lapsista unohti kotiväkensä ja kun he pääsivät sairaalasta niin he vierastivat omia vanhempiaan. Sekin luumätää sairastava tyttö jännitti mielettömästi kun sai tietää pääsevänsä kotiin. Sairaala oli ollut hänen kotinsa kuukausia eikä perhe päässyt useinkaan häntä tervehtimään. Muistan kuinka vakava hän oli kun äiti ja isä
tulivat häntä hakemaan.

En muista äidin tai isän vierailuja, mutta opettajan käynnin muistan. Hän tuli käymään kesäkuussa ja pelokkaana kysyin pääsinkö luokaltani? Hän nauroi ja sanoi hyvin päässeeni, kertoi terveisiä luokkatovereiltani ja antoi minulle lahjaksi kirjan "Antti Fantti Elefantti". Minusta se oli hieno ja ihana kirja. Se kuului Tammen kultainen kirja-sarjaan. Kansikuvassa oli pieni nosunpoika vedessä selällään ja siltä näkyi veden pinnalle pyöreä massu, jalat ja pää.
Kirja oli aarre vuosia. Se oli ensimmäinen kirja minkä olen saanut lahjaksi.

Olin sairaalassa kuukauden ja pääsin pois kesäkuussa. Kipsiä jouduin edelleen käyttämään ja isä teki minulle kainalosauvat puusta, että pääsin kulkemaan. Kun tulin kotiin oli täysi kesä. Mennessäni sairaalaan puut olivat vasta hiirenkorvalla ja palatessani kaikki oli vihreää ja kukat kukkivat.

Löysin isän tekemän hakemuksen vakuutusyhtiöön tapaturman aiheuttamista kuluista, jossa sanotaan että olen ollut sairaalassa 21.5.-20.6. ja 13.-17.7. (kipsin poiston takia)
sairaalakulut 36 x6mk = 216mk
poliklinikka ja lääkärintodistusmaksu 13,72mk
polkupyörän korjauskulut 30mk
eli yhteensä 267,72mk

Myös lehdessä oli pieni juttu asiasta, jonka tähän kopioin.

TYTTÖ PYÖRÄILI
AUTON ETEEN

Polkupyörällä ajanut tyttönen
joutui auton eteen ja loukkaantui.
Hänet toimitettiin K:n yleiseen
sairaalaan hoidettavaksi.
Noin klo 17 tienoissa ajoi
muuan Anglia-merkkinen henkilö-
auto kaupungista Kuluntalahden
vanhaa tietä. Auton edessä
samansuuntaisesti ajoi polkupyörällä
J.L:n 8-vuotias tytär, joka yht´äkkiä
kääntyi keskemmälle tietä, joutui
auton tönäisemäksi ja paiskautui
tielle. Hänet toimitettiin K:n yleiseen
sairaalaan. Samamme tiedon mukaan
häneltä ovat katkenneet vasemman
jalan molemmat sääriluut.
Hän jäi sairaalaan hoidettavaksi.

torstai 25. joulukuuta 2008

Joulupäivä

On Joulupäivä, toinen nimipäivätön päivä vuodessa.
Jouluaatto meni mukavasti eikä Pikkulikkakaan pelännyt Pukkia, ainakaan paljon :o)
Lapsonen sai runsain mitoin leluja ja nukkumaan mennessä sanoi ottavansa unileluksi lainaan Joulupukin Tiikerin, johon äitinsä huomautti että kyllä Tiikeri on ihan sinun ikiomasi. Sen ymmärrettyään Tiikeri pysyi visusti tytön kainalossa ja sai kuulla kuiskauksia; minun ikioma.

Sain lahjaksi toivomani Mamma mia DVD:n ja Mies sai uuden Indiana Jones leffan. Molemmat katsottiin illalla ja juotiin hiukan viiniä, naposteltiin hedelmiä ja karkkia.

Tänään Joulupäivänä käytiin läheisessä puistossa jossa minäkin sain rimpuilla verkoissa, laskea mäkeä uudella kelkalla ja vetää siinä tyttöjä pitkin raittia.
Ihana ilma ulkoiluun. Huomasin myös että ladut oli ajettu koneella, joten saattapi olla että tänään vielä käyn hiihtämässä lenkin.

Tai sitten en.

keskiviikko 24. joulukuuta 2008

Joulu


Jouluaatto.
Uunissa tuoksuu kinkku, rosollitarpeet valmiina, kuusi koristeltu, kynttilät palavat kuusessa ja pöydillä. Kohta tulee televisiosta Lumiukko.
Joulu voi tulla.

Hyvää ja leppoisaa Joulua sekä kaikkea hyvää vuodelle 2009

maanantai 22. joulukuuta 2008

Lunta

Tänään kävellessäni töistä kotiin oli pakko ottaa kännykällä kuvia lumisesta kadusta.
Kaikki näytti niin kauniilta ja lumi vaimensi liikenteen äänetkin lähitieltä.



Joulutunnelmaa iltapäivän sinisessä hetkessä

Joululauluja

Kävin kirkossa eilen laulamassa kauneimpia joululauluja. Se oli viimenen laulatus tälle joululle ja kirkko olikin sitten laitojaan myöten täynnä. Paikalla oli 1200 ihmistä kun kirkossa on paikkoja 810, näin kertoi kuuluttajatäti. Väkeä istui alttarin edessä portailla ja seisoskeli seinien vieressä.
Olin siellä tyttäreni ja Pikkulikan, sekä miehen äidin, kahden sisaren ja yhden sisarentyttären kanssa. Tämä on jo tullut perinteeksi miehen suvun naisten kanssa käydä yhdessä tässä tilaisuudessa. Samaan penkkiin ei mahduttu, kun me lähinnä asuvat tultiin myöhemmin ja penkki oli jo täynnä, vaan päästiin ihan viereen istumaan.

Meidän takana istui tuttu nainen miehensä kanssa. Mies oli iso, parrakas ja komeaääninen. Pikkulikka katseli taaksepäin penkistä ja ihmetteli isolla äänellä laulavaa miestä, mutta hetken katsottuaan kiinnostus lopahti, kun koko ajan sama ääni sieltä korviin kantautui.
Kirkossa oli paljon lapsia ja kaksi pientä tyttöä juoksivat pitkin käytävää edestakaisin. Muutaman kerran he vilkuilivat isoäänistä laulajamiestä juostessaan, kunnes lapsen tavoin suorasukaisesti pysähtyivät häpeämättömästi tuijottamaan miestä.
Minulla ainakin meni laulu ihan sekaisin kun nauratti vietävästi ja naurunpyrskettä kuului niin takaa kuin sivuiltakin.

Kirkossa oli mukava ja leppoisa tunnelma. Urut soivat kauniisti ja ehdittiin laulaa monta laulua. Juontaja kertoi kuinka edellisellä kerralla laulujen loputtua joku topakka pikkutyttö oli todennut: no nyt ne on mielessä koko yön.
Pitänee allekirjoittaa tytön sanat. Minäkin lauloin mielessäni yöllä valvoessani "Suo mulle maja rauhaisa ja lasten joulupuu...."

sunnuntai 14. joulukuuta 2008

Kävin Kuusamossa

Lähdimme miehen kanssa viikonlopun viettoon Kuusamoon. Saimme joululahjaksi viime jouluna lahjakortin Kuusamon Tropiikkiin ja viime tipassa nyt käytimme sen.
Perjantaina lähdettiin iltapäivällä ja tänään sunnuntaina palasimme kotiin.


Menomatka oli kamalan pitkä ja pimeä. On väsyttävää ajaa pimeää tietä pitkin ja vahdata tienvarsia josko poroja olisi tullut tielle. Heti Hyrynsalmen jälkeen vastaantuleva taksi vilkutti varoitusvaloja, että kannattaa hidastaa, porovaara. Olihan siellä 6-7 sarvipäätä tienreunassa tepastelemassa. Sivuutimme ne sujuvasti.

Perjantaina illalla ei jaksanut muuta kuin käydä kylpylässä likoamassa ja mennä hyvissä ajoin nukkumaan. Naapurihuoneissa ei sen sijaan nukuttu. Siellä juhlittiin aamuun asti, mutta en välittänyt äänistä, sen kun käänsin kylkeä.

Lauantaina kävimme hiihtämässä eka kertää tälle talvelle. Ihana latu, niin vaihtelevamaastoinen ja hyväkuntoinen. Kunpa meilläkin olisi jo niin paljon lunta, että voisi pertsikkaa hiihtää ilman puolukanvarpuja ladulla.

Kävimme myös Kuusamon kauppoja tsekkaamassa ja pitihän sitä Rukallakin käydä ajelemassa. Siellä on sellainen turistipyydys, ettei mitään rajaa.

Rinnekeskukseen on tehty maanalainen parkkipaikka ja lisää hotelleja rakennetaan vinhaa vauhtia.
Siellä oli todella kaunista. Puut olivat kuin joulukortista. Ei kai ne sentään niillä lumitykeillä ympäristöäkin lumeta......
Tuli Jouluntuntua kun metsää ja puita katseli.


Hotellilla harrastimme illalla keilailua. Voi miten sitä on surkea siinä(kin) lajissa. Miten se pallo VOI mennä ränniin, kun ihan selvästi ohjasin siihen noin keskikohtaan? En ymmärrä?
95 taisi olla paras 10-sarjan tulos.

Kävin vielä myöhemmin kylpylässä saunomassa ja uimassa.Mies ei välittänyt tulla. Laskin liukumäkeäkin penskojen seassa ja kylmäaltaassa kävin kokeilemassa miltä tuntuu +12ºC vesi.
KYLMÄLTÄ tuntui.

Hyvien ja pitkien yöunien ja aamupalan jälkeen lähdimme ajamaan kotia päin.
Mukava ja rentouttava viikonloppu.
Voisi mennä useamminkin käymään.

keskiviikko 10. joulukuuta 2008

Mikä on normaalia?

Tänään töissä piti taas säätää sijaisuuksia kun porukkaa on sairaslomalla, kuka pitkällä ja kuka lyhyemmällä. Yksi työntekijä kysyi milloin päästään normaaliin rytmiin?
Normaaliin?
Tämähän on normaalia tänä päivänä. Kun joku sairastuu, niin sijaisia ei heti oteta, vaan koetetaan selvitä päivä tai pari sillä väellä joka töissä on.
Ne jotka ovat töissä väsyvät ja ärtyvät ja sairaslomalla olevat tuntevat huonoa omaatuntoa !
Työ on välillä sellaista hulabaloota ettei mitään rajaa. Omia voimavaroja koetellaan päivittäin ja nimenomaan henkisiä voimavaroja. Eihän fyysinen työ niin voimille käy, mutta henkilöstöasiat senkin edestä ja ne jumalattomasti lisääntyneet web-lomakkeet.
Mitenkähän meidän käy jos tietojärjestelmä romahtaa, kun lähes kaikki liikelaitoksen ja yksiköiden päivittäisetkin asiat ovat sähköisessä muodossa?

Mites käy jos oma pää romahtaa? Jos ei uskokaan itseensä ja siihen että osaa ja taitaa, että on hyvä siinä mitä tekee ja että se riittää? Ja jos se riittää itselle niin riittääkö se muille?
Miten jaksaa motivoida ja kehittää työyhteisöä?

Paljon kysymyksiä ja vähän vastauksia.

sunnuntai 7. joulukuuta 2008

Lapsuuden leikkejä ja kiusantekoa

Meitä lapsia oli viisi. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa, vanhimman ja nuorimman välinen ikäero 10 vuotta. Olen nuorin, minusta seuraavaksi oli kaksi vuotta vanhempi veli E, lisäksi veli M, sisar L ja vanhin sisar A ja nyt jo edesmennyt.

Koska olin nuorin, niin minua pidettiin lellilapsena ja varsinkin veljet nimittelivät kaikenlaisilla nimillä kuten pentu ja nappula sekä niistä johdettuja lempinimiä joita varsinkin veli E minusta vieläkin käyttää.
Nuorempien sisarusten kanssa leikittiin yhdessä naapurilasten kanssa pihapelejä kuten kymmenen tikkua laudalla, tervapataa ja muita vastaavia. Talvisin luisteltiin ja pelattiin jääkiekkoa pihaan jäädytetyllä pienellä jääpläntillä, leikittiin lumisotaa ja rakennettiin huikeita lumiluolia pihan suuriin kinoksiin.

Veljeni E teki minulle kaikenlaista jäynää. Kerran hän ja naapurin poika laskivat tallin ylisiltä alas vanhoilla lastenvaunuilla. Minä katselin vierestä kun veli houkutteli minuakin laskemaan mäkeä. Sanoin etten mene yksin, kun voin pudota kivikkoreunalta alas. Siihen veli vastasi että tule vaan rohkeasti, minä pidän koko ajan kiinni niin ettei vaunu voi kääntyä sivulle, vaan menee suoraan. Aikansa uskoteltuaan menin kyytiin jolloin tuo riivattu työnsi vaunut liikkeelle ja niin sitä mentiin hurukyytiä rämisevissä vaunuissa ja takaa kuului velipojan röhönauru. Onneksi vaunut menivät suoraan, eikä mitään sattunut, mutta olin minä vihainen ja E vain hekotteli naapurinpojan kanssa tyytyväisenä. Taas meikää jymäytettiin!

Sain kerran myös kostettua. Keskellä peltoa oli pieni n. 50cm matala "lampi", siis tosi pieni, ehkä 5x3m. Se oli pensaiden reunustaman syvennyksen pohjalla ja ihana leikkipaikka. Lammessa oli toisella reunalla kivi, jossa oli teräväreunainen v-muotoinen lovi joka leikissä oli aina satama. Kannoin sinne aina nuket ja leikin kuningatarleikkejä ja kuvittelin kuinka satamasta matkustettiin kaukaisiin maihin suuren meren kautta. Kun lampi oli niin matala, niin sen veri sameentui heti jos siinä käveli tai kepillä vettä hämmensi, eikä sitä silloin voinut kuvitella mereksi.
Kerran siis leikin kaikessa rauhassa prinsessaleikkejäni, kun veli E tuli paikalle. Hän alkoi kepillä hämmentämään vettä ja kielsin sanoen veden menevän sotkuiseksi ja pilaavan leikin. Siitäkös hän innostui ja "satamakivellä" seisten alkoi oikein hämmentämään vettä. Nousin hänen taakseen rinteelle ja katsoin itku kurkussa kun kaikki meni taas pilalle.
Yht´äkkiä tuli ajatus ja teko pettymyksen ja raivon säestämänä. Menin veljen taakse ja työnsin täysillä häntä selästä. Vaikka olin niin pienikokoinen sain hänet horjahtamaan ja mätkähtämään taysin vatsalleen lammikkoon. Yllätysmomentilla lienee ollut osuutta asiaan, hän ei voinut kuvitellakaan että yrittäisin moista.
Nousin kiireesti pellolle ja lähdin juoksemaan kotiin päin. Vilkaisin taakseni odottaen veljen juoksevan perässä ja antavan minulle selkäsaunan.
Ketään ei näkynyt, joten pysähdyin. Kohta veljeni tuli ylös lammelta, kädet levällään, ravassa ja vettä valuen. Hän lähti hölkkäämään kotia kohti ja kuulin kuinka hän surkeana huusi ääääääiiitiiiiiiiiiiiiiiiiiii.
Menin hänen edellään turvallisen välimatkan päässä, vaikka veli ei surkeudessaan minua mitenkään uhannutkaan. Vieläkin muistan sen tyytyväisyyden jotan tunsin saadessani edes kerran vastata samalla mitalla.

Yleisesti ottaen ei kiusaamisia ollut kuin satunnaisesti. Meitä oli niin monta ja kaikki valvoivat toisiaan, aina löytyi puolustaja jos joku koetti kiusata. Minä nuorimpana koetin saada parhaita etuja, mutta sisarukset palauttivat pennun ruotuun hyvin nopeasti.
Kasvatimme toinen toisiamme ja meita kasvatettiin auttamaan aina kun toinen apua tarvitsi.
Tajusin sen kouluikäisenä, kun oli likkakaverin kotona ja hän pyysi sisartaan laittamaan oven kiinni. Sisar sanoi että laita ite. Muistan miten se tuntui oudolta. Jos meillä joku pyysi moista, niin tottakai ovi laitettiin kiinni, olisi ollut huonoa käytöstä olla auttamatta ja varsinkin sanoa noin kuten ystäväni sisar vastasi. Likkakaveria moinen vastaus ei tuntunut häiritsevän.

Samaisen veli E:n kanssa kuljimme paljon metsässä. Hän kiipesi mäntyihin harakanpesiä katsomaan ja näytti sieltä korkeslta minulle millaisia olivat harakan munat. En minä niitä ikinä nähnyt niin korkealta, mutta huutelin silti että hienoja ovat. Hän piti aina minusta huolta etten eksynyt ja näytti kaikenlaista mitä metsässä oli. Hän kulki paljon metsässä yksinkin ja tunsi lähitienoon metsiköt kuin omat taskunsa.
Joskus aikuisena olimme marjassa yhtäaikaa. Keräsin kaikessa rauhassa puolukoita, kun kuulin veljen huuutavan minua lapsuuteni lempinimellä. Hän varmisti silloinkin etten vain ole eksynyt.

perjantai 5. joulukuuta 2008

Joulukuun 6.



Koulun seinälle olen laittanut joulukalenterin, josta päivittäin häviää yksi numerotonttu ja tilalle tulee jolulukortti.
Itsenäisyyspäivän tonttu on muista poiketen sinisellä kartongilla ja sen myötä toivotan kaikille Hyvää Itsenäisyyspäivää !

torstai 4. joulukuuta 2008

Tapahtui koulun ruokasalissa



Oppilas, tyttö, tulee hakemaan linjastosta lisää leipää ruokaveitsi kädessä. Kysyn aiotko ottaa leipärasvaa tuolla omalla veitselläsi, vaikka tarjolla on voiveitset? Aion, hän vastaa. Kysyn oletko syönyt sillä ja laittanut kenties veitsen suuhusi? Itseasiassa olen, vastaa tyttö. Oletko ajatellut, että siirrät oman suusi pöpöjä margariinirasiaan. Niin, hän vastaa, mutta minä pyyhin sen paperiin. Mutta olet käyttänyt sitä suussasi? Olen, hän vastaa rauhallisesti.

Poika seisoo maitoautomaatin edessä ja juo lasin maitoa, ottaa uuden lasin ja juo sen ja vielä yhden jonka vie pöytään. Hetken päästä hän tekee saman asian. Kolmannella kerralla menen ja kysyn mitä sinä oikein touhuat? Poika vastaa silmät vettä valuen no kun tuossa on noita tulisia jalopenoja ja me kilpaillaan kuka saattaa syödä niitä eniten. Minä olen syönyt jo 27.

Maahanmuuttajalapset ihmettelivät pinaattilettuja ja kysyivät opettajalta mitä tämä ruoka on. Opettaja kertoo mistä raaka-aineista pinaattiletut on valmistettu. Lapset ovat vähän aikaa hiljaa kunnes yksi sanoo, me luultiin että ollaan syöty sammakkoa.

Oli laskiaistiistai ja jälkkärinä oli laskiaispullia. Hirveä vahtiminen pullalautasen edessä ettei ihan ryöstömenttaliteetilla herkut häviä ja kaikille riittäisi. Monta yrittäjää kokeilee hakea vaivihkaa lisää ja palaa pettyneenä takaisin. Yksi poika tulee hakemaan pullaa ja vannoo ettei ole saanut vielä yhtään pullaa, kunniasanalla! Vastasin, että ennenkuin mitään vannot, niin nuolaise nyt edes tuo kermavaahto suupielestäsi.

tiistai 2. joulukuuta 2008

Joulu

Yritin muistella millaista lapsuuteni joulut olivat ja miten joulunaikaa vietettiin.
Joulunodotuksesta muistan yhden leikin tai oikeammin pelin. Siihen tarvittiin sanomalehti ja lapsia.
Sanomalehti laitettiin lattialle ja me mukulat sen ympärille. Yksi lapsista, yleensä veljeni M oli lehden sivujen kääntäjä. Eli kun M läväytti ensimmäisen aukean esille se, joka ekana huomasi joulumainoksen kiljaisi "JOULU" ja sai pisteen.
Eniten pisteitä saanut voitti.
M koetti kääntää sivua hitaasti ja kurkkia itse ensin, mutta äänekäs ja kärkäs lapsilauma puuttui oitis moiseen vilunkiin.
Ei niitä mainoksia ollut kovinkaan paljon, ehkä yksi aukeamallaan tai joka toisella. Hyvin siinä aika kului ja hirveä meteli ja intto siitä kuka ensimmäisenä ehti huutaa JOULUN. Äitee välillä komensi olemaan hiljempaa, mutta turhaan.

Joulukuusta en koskaan käynyt hakemassa. Isä sen toi ja kuusi oli iso, kattoon asti.
Oikeat kynttilät laitettiin ja kai siinä jotain pallojakin lie ollut. Ei ole muista koristeista muistikuvaa.
Jouluaatosta muistan että se oli pitkä ja että meillä oli aina kamalan kuuma.
Aattoaamuna isä kantoi isoja puita sisään ja laittoi leivinuuniin tulet. Uunissa paistettiin ensimmäiseksi karjalanpiirakat ja myöhemmin laatikot sekä karjalanpaisti. Uuni oli kuuma koko päivän ja illankin, kuumentaen tuvan lämpötilan sietämättömän kumaksi. Liekö kinkku paistettu aiemmin?
Äidillä oli kamala kiire koko ajan niiden ruokien kanssa ja minulla ei ollut mitään tekemistä.
Ihan tylsää.
Saunassa käytiin iltapäivällä ja sen jälkeen juotiin kahvit. Ruuat valmisteltiin siten, että syötiin vasta iltalypsyn jälkeen. Siihen tuntui kuluvan aikaa iäisyys. Nälkäkin ehti tulla moneen otteeseen vaikka aamupäivällä saatiinkiin lämpimäispiirakoita.

Ruokana oli ihan perinteiset jouluruuat kinkku, karjalanpaisti, lanttu-ja porkkanalaatikko ja taisi olla imelletty perunalaatikkokin, vai tulikohan se vasta myöhemmin. Perunoita, rosollia ja silliä. Minusta silli oli pahaa. Se oli tynnyrisilliä.
Jos oli jälkiruokaa niin se oli sekahedelmäkiisseliä.
Ruuan jälkeen tiskattiin se kamalan iso tiski ja siinäkin meni taas aikaa.
Jossain vaiheessa isä vääntäytyi ulos ja joulupukkikin saapui harmaine turkkeineen, partoineen ja huopatossuineen. Lahjoja ei ollut runsaasti, mutta kaikille oli jotain ja ilolla ne paketit otettiin vastaan.
Kun kaikki lahjat oli avattu, niin sitten keitettiin kahvit ja syötiin torttuja. Nykyänkin lahjojen jaon jälkeen tulee se sama tunne haluta kahvia, vaikkei jaksaisi yhtään mitään suuhunsa laittaa niin silti.

Yhden tunnelman muistan. Oli Joulupäivän aamu, kuusessa paloivat kynttilät ja puun takana oli kolo jossa istuin leikkimässä uudella nukella. Radio oli auki ja sieltä kuului joululauluja. Vain äiti ja minä olimme valveilla. Äiti puuhaili omiaan ja minä myös. Muistan kynttilän valon, äidin liikkumisen tuvassa, radion rauhoittavan äänen. Silloin tunsin Joulun.