perjantai 2. lokakuuta 2009

Wiggling Willie

Kyllikki Hyytäjä antoi minulle haasteen:

Haastan teidät esittelemään rumimman esineen mikä kodistanne löytyy. Kyseisen esineen/tavaran täytyy olla esillä kaikkien kävijöiden nähtävillä. Se voi olla pieni tai suuri, muovinen tai puinen, uusi tai vanha, kunhan se vain on teknisesti eloton ja susiruma. Lisäksi teidän täytyy kertoa miksi pidätte tavaraa esillä sen infernaalisesta rumuudesta huolimatta.

Valitsemani esine ei ole kotonani näkyvissä, vaan se on laatikossa kaapin perällä.
Sitä ei kertakaikkiaan VOI pitää esillä, muuten jokapäiväinen kotiintulo voisi käydä liian tuskalliseksi.
Teknisestikään se ei ole eloton. Se laulaa ja liikkuu.
Tämä on maailmankaikkeuden rumin, epämiellyttävin ja järkyttävin esine.
Susiruma.
Se on mieheni syntymäpäivälahja, jonka hänelle iloisin mielin ja vuolaan puheen saattelemana antoivat sisarukset.
Se oli näytillä syntymäpäivän ja ja seuraavan päivän, jonka jälkeen lahja onkin ollut kaapissa.
Ja siellä pysynyt.
Voiko kukaan ostaa kenellekään turhempaa ja joutavampaa lahjaa????
Onko tämä muka hauska? No joo, ehkä sen ensimmäisen kerran nähtynä, mutta ei muutoin.

Ainoa jota tämä hirvitys viihdytti on Pikkulikka, joka videota kuvatessani hyppi ja pomppi kalan metelin myötä. Siinä vaiheessa kun tätä oli jatkunut ehkä 5 kappaleen ajan alkoi verenpaineeni olla sellaisissa lukemissa, että kala meni takaisin laatikkoon, ja vähän äkkiä.

Sen verran Willie on kaapissa pahastunut, ettei se enää käännä päätänsä kohden katsojaa, vaan maata jököttää alustallaan, mitä nyt pyrstöään vähän heiluttaa.

Oheisen videon nähtyänne voitte kertoa mielipiteenne Wiggling Willien ihanuudesta.

This video show which item is the most horrible thing in the world in my home.
It´s my husbands birthay present..... aargh..

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

heh.
ja onnittelut: tämä todella ON melkomoisen kamala!

itselläni on likipitäen hallusinoiva raivoviha kaikkia liikkuvia ja/tai laulavia esineitä kohtaan. lapsen vauva- ja taaperovuosien aikana sellaisia kantautui kotiimme tämän tästä (tosin ei ensimmäistäkään minun toimestani) ja mietin monesti, että ihan vittuillakseenko kummit, mummit ja muut ostaa maailman rasittavimpia leluja muiden muksuille. että ihan kuin (yyhoo) äideillä ei olisi ajoittain pinna jo muutenkin riittävän kireällä ja huumori vähissä. en ole nimittäin tietoinen että yksikään vanhempi olisi omalle lapselleen (mikäli samassa taloudessa asuu) tällaista ärsytyslelua hankkinut.

meidän kyseisitä leluista kyllä "loppuivat" patterit melkoisen nopsaan, lapsen suruksi tietenkin.

mutta joo, kala on kamala.

Kylli

olematon kirjoitti...

Kiva, oikein kiva :)

Laita se esille vaan. Vaikka eteiseen niin että kotoa lähtiessä voi laittaa kalan sätkimään ja laulamaan. Ja kun vieraitra tulee niin jokainen voi erikseen saapuessaan painella kalaa päälle. Ah. Laitat siihen semmoisen söpön kyltin vielä jossa kehoitetaan erikeen, että Laita kala laulamaan XD

Huhtikuunnoita kirjoitti...

Kylli: Niiden teknisten metelöijien rinnalla paha lelu on myös vanha kunnon "hakka", eli se puinen vekotin jossa hakataan puutapit läpi toiselle puolelle ja sitten lelu käännetään ja hakataan taas toiselle puolelle ja sitten käännetään ja......

Olematon: Kun Willie oli ehjä, niin tuo nimen alla oleva musta napukka oli liiketunnistin, jolloin aina kun joku käveli ohi, kala alkoi laulamaan.
Ah sitä onnea ja säikäytyksen määrää mitä se aiheutti :o)
Voisihan sen laittaa esille ja metelöimään silloin kun on tulossa sellaisia vieraita, joiden soisi viipyvän vain vähän aikaa.
Toisaalta, nykyään käydään harvoin kyläilemässä ja jos vieraita sattuu kotio tulemaan, niin ei niitä nyt poies raski häätää.
Imurin myyjiäkään ei enää kulje ovelta ovelle tai lehtimyyjiä. Niille voisi Willie iloisesti pyrstöään heiluttaa :o)

Anonyymi kirjoitti...

Minun ällöin tavara oli kynttilänjalka, jonka varsi oli mustaksi maalattua metallia ja kaksi kynttilän virkaa olevat "kupit" pinttynyttä epämääräisen näköistä kuparia. Se oli kolhiintunut ja likainen.
Anoppi antoi sen meidän lapsille yhtenä jouluna joululahjaksi, kun ei raskinut roskiinkaan heittää, kuten ei oikein mitään muutakaan raskinut. Meidän lapset oli hänen mielestään sopivia sellaisten lajojen saajaksi. Mitään uutta hän heille ei toki koskaan antanut.
En piruuttanikaan koskaan sitä putsannut.
Kun anoppi kuoli, heitin sen vempaimen välittömästi roskiin - ja uskokaa tai älkää niin ihan sydän ilosta hypähti kun sen olin tehnyt.